Kuuntelusta se alkaa: Blogi 4
Mielentäminen, miten käytännössä?
– Jarno Tuomisen haastattelu
Kuuntelusta se alkaa – hankkeessa (KUU) on tavoitteena olla mukana luomassa Suomeen toisenlaista kuuntelevaa ja arvostavaa, mielentävää keskustelukulttuuria. KUU hanke on mukana YLE:n ja Erätaukosäätiön #HYVINSANOTTU Kunnioittavasti keskusteleva Suomi- hankkeessa yhdessä 150 muun toimijan kanssa.
Tämä on KUU-hankkeen neljäs blogi. Tässä pohdin mielentämistä yleisesti ja myös ihan henkilökohtaisella tasolla. Ymmärränkö itse mielentämisestä tarpeeksi? Olen ammatiltani lääkäri ja aina ollut kiinnostunut ihmisen mielestä, mutta mielentämisen käsitteen “löysin” vasta muutama vuosi sitten. Ymmärränkö siitä tarpeeksi, että voin vetää KUU hanketta, joka pohjaa siihen? Ja sitten toinen vaikeampi kysymys, osaanko sitä itse käytännössä?
Blogin kuvani ovat suomalaisilta retkeilyreiteiltä syyskuulta 2021.
YLEn #HYVINSANOTTU hankeessa puhutaan paljon siitä, että jokaisen on syytä aloittaa hyvä, toinen toistaan kunnioittava keskustelu itsestään ja omasta lähipiiristään. KUU- hanke on tarkoitettu kenelle tahansa kiinnostuneelle ja erityisesti omille LSV:n (lääkäreitä, hammaslääkäreitä ja eläinlääkäreitä) ja yhteistyökumppanimme PSV:n (Psykologin sosiaalinen vastuu) edustamille ammattikunnille. Siksi mielessäni pohtima kysymys on aikalailla oleellinen.
No jos lähdetään siitä mitä mielentäminen (mentalisaatio) tarkoittaa (Keinänen. Mieli meissä. Tasapainoista elämää mielentämisen keinoin- kirjan mukaan), puhutaan kyvystä olla yhtäaikaa selvillä oman mielen ja toisen mielen sisällöstä ja kykyä ymmärtää molempia. Että sanojen ja tekojen taustalla on pinnan alla jotain, jota olisi hyvä kuulla. Tunteiden tunnistaminen ja säätely, ajatusten ja tarpeiden tunnistaminen ovat sellaista mielen sisältöä, joiden molemminpuolinen ymmärtäminen, niin itsessään kuin toisessakin, mahdollistaa hyvän, molemminpuolisen vuorovaikutuksen yksilöiden välillä.
Ja luvataan, että kun toimii mielentävästi, ei tarvitse olla äkillisten tunteidensa riepoteltavana, vaan voi rauhassa valita mitä sanoo ja miten toimii ja tällä tavalla elää arvojensa mukaan. Tämä tuo rauhaa mieleen, vuorovaikutukseen ja toinen toistaan ymmärtävää keskustelua tarvitsevaan yhteiskuntaan.
Niinpä! Periaatteessa! Entä käytännössä? Moni meistä on varmaankin lukenut ja oppinut paljon hyvästä keskustelusta, dialogista ja moni todennäköisesti mielentämiseenkin liittyvistä periaatteista. Niin minäkin. Mutta miten se kuuntelu onnistuu minulta itseltäni, siis ihan arjessa?
Asia on helppo testata. Useimmalla meistä on joku läheinen, vaikkapa perin juurin tuttu puoliso, kriittinen teini, ihmettelevä leikki-ikäinen tai rehellisesti tokaiseva ystävä, jonka seurassa kyllä nopeasti saa kuulla ja huomata, milloin omaan mielentämiseen tulee katkos. Siis jos vain haluaa myöntää asian.
Olin viime syksynä puolison kanssa 15 päivän automatkalla Itärajalta Lappiin ja keski-Suomen kansallispuistojen läpi takaisin. Minä kuvailin ja yhdessä patikoimme ja keskustelimme pitkien automatkojen aikana. Mielentämisestäkin. Paljon…
Näillä ajatuksilla valmistauduin seuraavan haastatteluvieraani kohtaamiseen. Minulla oli ilo saada haastateltavakseni Mentalisaatioyhdistyksen puheenjohtaja, psykologi, erikoistutkija ja kliininen opettaja Turun Yliopistosta, Jarno Tuominen. Minua jännitti, koska sen lisäksi että psykologina hän varmasti osaa tämän aiheen jo peruskoulutuksensa puolesta paremmin kuin minä, hän on vielä aihetta pitkään pohtineen Mentalisaatioyhdistyksen puheenjohtaja. No, jännittäminen oli tietenkin turhaa. Keskustelumme eteni leppoisasti ja Jarnolla oli paljon kiinnostavaa ja lohdullistakin sanottavaa mielentämisestä. Ja näin keskustelumme eteni.
Jarno Tuominen, kuka olet, ja miten olet jahkautunut tähän ammattiin ja mentalisaatioon ylipäätään?
– Tällä hetkellä olen pääasiallisesti erikoistutkijana ja kliinisenä opettajana Turun yliopistossa psykologian oppiaineessa ja lisäksi teen pienimuotoisesti työnohjausta ja kliinistä työtä siinä sivussa.
Kerrotko jotain yliopistolla tekemästäsi työstä?
– Tutkimusten osalta kiinnostukseni ovat hyvinkin laajat. Viime aikoina olen erityisesti tutkinut ilmastokäyttäytymiseen liittyviä kysymyksiä, koronan psyykkisiä seurauksia, parisuhdeväkivaltaa sekä tajuntaan ja mieleen liittyviä aiheita. Olen myös mukana vuorovaikutuksen neurotieteellisessä tutkimuksessa. Lisäksi minulla on ollut ilo saada opettaa sekä kliinistä psykologiaa että yhteiskunnan ja psykologian välisen rajapinnan teemoja.
Minkälaista kliinistä työtä teet?
– Teen lyhytterapeuttista työtä, työnohjausta, sekä joitain koulutuksia. Lisäksi olen SPR:n psykologien valmiusryhmässä. Jos tapahtuu jokin iso katastrofi, niin tämä nk. katastrofiryhmä kutsutaan apuun ja minä olen siellä myös mukana auttamassa. Tälläisessa kriisi- ja traumatyössä on pitkät juuret psykologihistoriassani. Olin harjoittelussa Turun kriisikeskuksessa, jonka jälkeen sain olla mukana hankkeessa sellaisten ihmisten parissa, jotka olivat menettäneet läheisensä.
– Mutta se, että minkä takia olen ylipäätään hakeutunut psykologiksi onkin monimutkaisempi kysymys. Enkä tiedä osaanko siihen vastata. Yksinkertainen vastaus voisi olla, että se on vain niin hirmuisen kiinnostavaa, sekä sen ymmärtäminen miten ihmisen mieli toimii ja mistä kokemukset syntyvät ja miksi meillä niitä ylipäätään on. Tämä tällaisena filosofisena kysymyksenä.
– Sitten siinä on minulla myös toki se auttamisaspekti, että haluaa auttaa muita. Vaikka se on tällä alalla jotenkin yleinen vastaus, niin jonkinlainen eettinen kulma minullakin kyllä on. Ajattelen, että oltaisiin yhteiskunnallisesti paljon paremmassa tilanteessa, jos jokainen pitäisi muista ihmisistä oman jaksamisensa puitteissa huolta. On etuoikeutettua, jos voi tehdä sitä oman ammattinsa kautta.
Sivusit äsken filosofiaa, oletko siitä kiinnostunut ja sitä opiskellut myöskin?
– Minulla on väitöskirja esitarkastuksessa tajunnan tutkimuksen puolelta, psykologian alalta. Minua on kiinnostanut alusta lähtien sekä terapeuttinen työskentely, että tajunnan ongelma, mikä on aivojen ja kokemuksen välinen suhde. Ja molempia kiinnostuksen kohteita olen jatkanut rinnakkain. Ja toivottavasti voisin tuoda ne jotenkin vahvemmin yhteen tulevaisuudessa.
No onpas tosi kiinnostavaa…
Kyllä joo, niin minustakin.
No sehän johtaa aikalailla suoraa siihen mentalisaation käsitteeseen. Jos mentalisaatiolla (mielentämisellä) tarkoitetaan kykyä olla selvillä mielen sisällöstä.
Niin, eikös johdakin. Siinä ollaan sen saman kokemuksen ongelman äärellä, mutta siinä on myös se lisäaspekti, että yritetään tavoittaa myös toisen ihmisen kokemusta. Voidaan keskustella siitä miten ihmisen oma mieli kehittyy, sillä siihen kuuluu olennaisesti myös vuorovaikutus. Mielihän kehittyy vuorovaikutuksessa. Sen huomaa selvästi psyykkisen toimintakyvyn laskiessa. Siitä prosessista on helpompi saada kiinni, jos ymmärtää tai pyrkii ymmärtämään sitä ihmisen mieli on kehittynyt ja toiminut hänen elinympäristössään.
Mentalisaatio, mielentäminen on kyllä älyttömän kiinnostava asia. Itse kun on vasta tutustumassa siihen eri teosten avulla, se aiheuttaa ihan ääneen hihkumisia sohvan pohjalta kirjan äärestä ohikulkevalle puolisolle, että kuuntele nyt, tällaistakin täältä löytyy! On hienoa ymmärtää enemmän itsestään ja muista.
Tottakai lääkärinä ja näistä asioista kiinnostuneena olen paljon opiskellut ihmisen mielestä, mutta jotenkin tämä mentalisaation käsite on minulle uusi, sellainen kokoava ja järkeenkäyvä ja käyttökelpoinen monilla tavoin. Käsitänkö oikein että sillä on juurensa psykodynaamisessa ajattelutavasta?
– Kyllä se sinänsä on oikein, sen juuret ovat pääosin historiallisesti psykodynaamisessa teorissa, mutta se ei tyhjene siihen. Mentalisaatio on siitä kiinnostava, että se tavoittaa jotain myös useista muista psykologian suuntauksista ja se jotenkin kokoaa yhteen jotain hyvin perustavanlaatuista ja oleellista useimmista niistä. Mentalisaatiokyky ja sen parantaminen on ikään kuin jaettu yhteinen tekijä kaikissa terapiamuodoissa.
– Kun puhutaan vaikuttavuudesta, niin koulukuntien välillähän ei ole niin isoa eroa tuloksellisuudessa. Lähes kaikki psykoterapia on tutkitusti vaikuttavaa, vaikka toki tätä tulosta voidaan myös tarkastella kriittisesti. Näyttää kuitenkin siltä, että suuntauksille yhteisiä tekijöitä on juuri vuorovaikutus, joka lisää mentalisaatiokykyä ja johtaa psyykkisen joustavuuden lisääntymiseen.
– Mentalisaatioterapia on kehittynyt alunperiin epävakaan personallisuushäiriön hoitoon. Kliinisessä käytännössä tämän diagnoosin omaavien kanssa on ongelmana ollut usein se, että potilas keskeyttää hoidon. Tähän liittyvät haasteet ovat keskeisesti mentalisaatiokyvyn ylläpidossa, tunteiden hallinnan kanssa ja vuorovaikutuksessa, jotka saattavat vaikeuttaa terapiaprosessiin liityvän ahdistuksen sietämistä. Tämä voi johtaa psykoterapian keskeyttämiseen. Se yksinkertainen asia siinä takana on, että pitäisi aluksi vahvistaa mentalisaatiokykyä, jotta varsinaista hoidollista työtä kyettäisiin tekemään. Nyt toivottavasti en oio tässä liikaa mutkia…
Oio nyt vaan, niin minäkin pysyn paremmin mukana 🙂
Kun mentalisaatiokyvyn ylläpitämisessä heillä on usein haasteita. Siksi juuri sitä kannattaisi vahvistaa ensisijaisesti ja sen jälkeen vasta ottaa mukaan muut keinot. Itsehallinta ja itsesäätelykyky tulisi saada ensin vakaammaksi. Kun itsementalisaatio kehittyy, silloin vuorovaikutuskin alkaa onnistumaan, eikä se enää tunnu niin uhkaavalta. Elämänhistoriasta ja olosuhteista johtuen näillä henkilöillä usein on ollut vaikeaa sietää epävarmuutta, ja siksi mentalisaatiokyky häviää heiltä hankalissa epävarmuutta ja ennakoimattomuutta sisältävissä vuorovaikutustilanteessa nopeasti. Tämä on voinut johtaa elämässä hyvinkin vaikeisiin oireisiin ja tilanteisiin.
Luin jokin aika sitten artikkelin radikaalista, juuriin menevästä empatiasta, jota tarvitaan silloin kun on auttamistyössä vaikkapa väkivaltarikollisten, murhaajien ym kanssa. Kirjoittaja tiivisti asian niin, että syy joka johtaa lopulta rikoksiin ei ole pahuus, vaan se, että henkilö ei ole tullut koskaan kunnolla kuulluksi eikä hänellä ole ollut muuta mahdollisuutta kuin toimia niinkuin toimii. Ihmiselle on niin valtavan tärkeää tärkeää tulla kuulluksi ja nähdyksi.
– Radikaali empatia on varmasti kovasti vaikeaa. Mitenkähän tätä lähtisi nyt käymään läpi. Jos lähdetään vaikka episteemisestä luottamuksesta, eli siitä, voiko luottaa siihen mitä toinen sanoo. Ennen kuin voi oppia jotain toiselta ihmiseltä, pitää pystyä ottamaan toiselta saatu tieto todesta. Joillain ihmisillä elämänhistoria on ollut sellainen, että luottaminen ei ole ollut järkevä tapa toimia. Ihminen, jonka olisi pitänyt olla luotettava lähimmäinen, ei vaan ole ollut sellainen ja silloin ainoa mahdollisuus pitää maailma ennakoitavana on olla luottamatta. Syntyy episteemistä epäluottamusta. Tai voi syntyä herkkäuskoisuutta, sinisilmäisyyttä, kun kaivataan niin paljon varmuutta toiselta, että uskoo kritiikittä lähes mitä vain ja joutuu helposti esimerkiksi hyväksikäytetyksi.
– Kun ajatellaan vuorovaikutusta, luottamuskanava pitää saada auki, että jotakin tapahtuisi, eli sitä ennen on todella vaikea auttaa ihmistä. Jos ihminen vaikka käy läpi traumaattista kokemustaan ja keskustelussa ei ole luottamusta ja mentalisoivaa vuorovaikutuksesta, kertomus ei tule jaettuun käsittelyyn, eikä asiaa voi yhdessä käsitellä ja saada siihen riittävää joustavaa näkökulmaa. Silloin on riskinä, että ihminen pelkästään kokee mielessään trauman uudelleen ja se voi olla vahingollista ja uudelleentraumatisoivaakin. Koska tällöin hän joutuu uudelleen yksinään kannattelemaan vaikeaa tunnekokemustaan. Siksi pitäisi aina varmistaa, että keskustelijoiden välillä on jonkinlainen luottamus ja ymmärrys. On erittäin tärkeää, että voidaan kysyä ja varmistaa ellei ymmärrä. Pitää myös uskoa, että toinen on aidosti kiinnostunut. Joka toki vaatii myös toiselta aitoa kiinnostusta toisen ihmisen mieleen, eli jälleen mentalisaatiokykyä.
– Kun miettii ihmistä joka ei ole tullut nähdyksi eikä kuulluksi, hänen on usein vaikea luottaa kehenkään. Se on hirvittävän yksinäistä. Silloin voi syntyä helposti erilaisia uskomuksia muista, jotka perustuvat pitkälti omiin kielteisiin näkemyksiin. Niitä näkemyksiä on vaikea muuttaa, kun ei päästä ketään aitoon vuorovaikutukseen kanssaan. Vuorovaikutuksessahan pääsisi korjaamaan omia käsityksiään muista. Toinen ei silloin voi näyttää, että olisi luottamuksen arvoinen. Ja ihminen jää tavallaan omien kielteisten näkemystensä vangiksi.
KUU hankkeen tarkoituksena on edistää hyvää kuuntelevaa ja toinen toistaan ymmärtävää keskustelua. Miten voi aloittaa? Erityisesti silloin jos toinen on tiukasti linnoittautunut omiin näkemyksiinsä, mitä silloin voi tehdä? Pitäisikö silloin lähinnä kuunnella.
– Tässä puhutaan monimutkaisista asioista. Vuorovaikutukseen tarvitaan kaksi ja siinä on mukana myös koko se sosiaalinen ympäristö. On tärkeää huomata, jos keskustelu ei ole vastavuoroinen ja mielentävä.
– Ensimmäinen hyvä ohjenuora tosiaan on, että kuuntele! Se jo osoittaa, että on itse mentalisoivassa tilassa. Vaikka olisi joutumassa juupas eipäs – väittelyyn. Vaikka aihe olisi vaikea, vaikkapa pandemia tai rokoteasia, jolloin voi käydä niin, että kaivaudutaan poteroihin. Silloinkin kannattaa pysähtyä ja pyrkiä kuuntelemaan ja itsepintaisesti yrittää ymmärtää! Se ei tarkoita että ottaisi faktana toisen ajatuksen, vaan vain yrittää ymmärtää mitä toinen ajattelee. Ei siis tarvitse olla samaa mieltä, päinvastoin, mutta pitää kunnioittaa toisen näkemystä.
– Eli toinen hyvä sisäinen ajatus on, jota usein käytän työssäni on, että mitä epävarmuutta toinen pyrkii hallitsemaan asettumalla jonkun absoluuttisen totuuden taakse? Siitä voi joskus ihan kysyäkin, vaikkei ihan näillä sanoilla. Mikä tunne tai tapahtuma on ollut niin vaikeasti ennakoitava, että se vaatii asioiden radikaalin yksinkertaistamisen mustavalkoiseksi. Sehän on todella ymmärrettävää ja inhimillistä, että niin käy, mutta usein se johtaa jatko-ongelmiin, kun tällaista joustamatonta luokittelua yritetään sitten asettaa monimutkaisen todellisuuden päälle.
– Sitten on se, että pitäisi pyrkiä vuorovaikutteiseen tilanteeseen. Sekään ei ole reilu tilanne, että toinen yrittää ymmärtää ja toinen on vain omassa monologissaan. Jos sen pystyisi jotenkin pysäyttämään ja laskemaan vähän kierroksia ja vaikka toteamaan, että kyseessä näyttää olevan kummallekin tärkeä asia ja tilanne lähti laukalle. Voi ehdottaa vaikka, että aloitettaisiinko uudelleen alusta ja kuunneltaisiinko vastavuoroisesti toisiamme. Kummankin olisi tärkeä ottaa vähän vastuuta ja kunnioittaa toinen toistaan, jos halutaan, että tästä keskustellaan yhdessä.
Eli sanotaan vaikka ääneen, mitä tapahtui. Tässä oli tällainen tilanne, jossa ei tullut kuunneltua toista eikä yritetty ymmärtää.
– Joo, joskus näin voi sanoa. Toki kaikki tilanteet ovat omanlaisiaan ja minun on kauhean vaikea sanoa sellaista yleispätevää neuvoa, miten kannattaa edetä. Aina kuitenkin on mahdollista lähteä itsestä käsin, jos huomaa, että on itselle tullut mielentämiskatkos. Se on inhimillistä. Kaikille tulee katkoksia aika ajoin.
– Hyvä esimerkki on vaikka aamukiireessä päiväkotiin lähtiessa, kun on jo valmiiksi myöhässä töistä, niin pienen lapsen kanssa, joka makaa äksänä lattialla ja huutaa…
Joo,on kuin veltto makaroni (neljän lapsen äiti ja kolmentoista mummi tunnisti heti tilanteen ja alkoi naurattamaan)…
– Joo, juuri silloin tulee helposti hyvällekin kasvatusalan ammattilaiselle hetkellinen mielentämiskatkos. Tämä on ihan ymmärrettävää. Kysymys on se, että kannattaa huomata tilanne ajoissa. Ja mitä aiemmin huomaa, sitä parempi. Ja on hyvä tuntea itsensä ja ne keinot miten voidaan tilanteet palauttaa.
– Vaikkapa parisuhteessa ja ystävyyssuhteessa oppii hiljalleen, mitkä on ne tilanteet, joissa tulee herkästi mielentämiskatkoksia ja voi jo etukäteen valmistautua ja pyrkiä vahvistamaan itseään tulevaan. En halua että tämä on sellainen asia, josta ei voida puhua, mutta kun puhutaan, niin on hyvä huomioida, että se voi olla vaikeaa. Voi ehdottaa, että voidaanko vaikka kantaa yhteisesti vastuuta tästä tilanteesta, kun puhutaan tästä vaikeasta asiasta.
KUU hankkeessa annetaan yleistä tietoa kaikille kiinnostuneille ja järjestetään Kuu kiertää-ideointi- ja keskustelutilaisuuksia oman ammattiryhmän edustajille, lääkäreille ja psykologeille. Tilanne on jossain määrin kaksijakoinen, meidän koulutukseemme kuuluu tietää aika paljon näistä asioista ja potilassuhteessa hyvä ammattilainen harjoittelee näitä taitoja joka päivä. Jotenkin sitä voi tuudittautua siihen, että kyllähän me vuorovaikutustaidotkin hallitsemme. Mutta miten sen kanssa oikeasti on käytännön elämässä, työssä, parisuhteessa, perheessä, harrastuksissa, politiikassa. Miten me siellä toimimme? Kun mekin olemme kuitenkin vain ihmisiä!
– Meillähän on kaikilla stereotypioita. Ne on hyödyllisiä peukalosääntöjä, kun ei voi jokaista tilannetta kokonaan aina ajatella uudelleen. Se kuluttaisi liikaa resursseja. On kuitenkin vastuu pysähtyä niiden äärelle ja olla tietoinen niistä riskeistä mitä niihin liittyy. Jos vaikka tulee vastaanotolle uusi potilas. jolla on ennalta diagnoosi, niin pahimmillaan voi käydä niin, että ennalta “tietää” millainen potilas on jo diagnoosin perusteella, eikä kohtaakaan potilasta ihmisenä. Ja kun tiedetään, että hoitavan lääkärin tapa kohdata ja kuunnella potilasta saattaa joissain tilanteissa olla jopa tärkeämpi potilaan tervehtymisessä kuin vaikkapa annettu lääke, niin tärkeästä asiasta puhutaan. Sillä on kauheasti merkitystä miten me ihmisiä kohdataan ja kuunnellaan. Tai erityisesti jos ei kuunnella.
Pysähdytään vielä hetkeksi kuulluksi tulemiseen. Kuulluksi tuleminen on niin iso juttu, että sitä on ihan vaikea ymmärtää. Helsingin Sanomissa oli juttu performanssitaiteilijasta joka otti yleisöstä yhden ihmisen kerrallaan istumaan tuolille vastapäätä, ott tätä kädestä kiinni ja katsoi silmiin ja oli ihan kokonaan läsnä toiselle hetken. Useat näistä kohtaamisista päättyi kyyneliin. Vaikka sanaakaan ei sanottu (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007676760.html). Jos toinen oikeasti kuuntelee ja ymmärtää, onhan se ihan hurja hetki.
– M o m e n t s o f m e e t i n g on sellainen mullistava hetki terapiassa jossa ihminen oikeasti kohtaa toisen ihminen ihmisenä. Niitä pidetään hyvin tärkeinä. Mentalisaatioterapia pyrkii ikäänkuin maksimoimaan tällaiset hetket. Ja se tekee elämisestä merkittävämpää. Aito kohtaaminen on kuitenkin aina voimakas kokemus, vaikka kohdattaisiin vaikeidenkin asioiden äärellä.
Olisiko se hyvä päämäärä. Saada ihmisiä, niin lääkäreitä ja psykologeja kuin muitakin toimimaan niin, että tällaiset hetket tulevan mahdolliseksi.
– Ihmiset, jotka valikoituvat näihin ammatteihin, heillä saattaa olla jo valmiiksi halu tällaiseen työtapaan ja pitäisi varmistaa, ettei ainakaan rapauteta sitä. Sitä voi silti aina myös lisätä. En ole varma, miten mentalisoivia meidän organisaatiomme ovat tällä hetkellä esimerkiksi terveydenhoidossa. Jos kauheasti keskitytään siihen, että mitataan tehokkuutta, se on melkoinen antiteesi kohtaamiselle. Jos mitataan montako minuuttia tai montako toimenpidettä teet sen sijaan, että mitattaisiin miten merkityksellinen tämä kohtaaminen on ollut, silloin ollaan nähdäkseni hukassa. Ehkä nykyään onneksi vähän aletaan jo tähän kiinnittää huomiota. Joskin herkästi sitten huomataan, että aito kohtaaminen on kallista ja vaatii riittävästi resursseja. Luottamus ei synny hetkessä, mutta pitkällä tähtäimellä meillä ei ole varaa olla tekemättä niin. Pitkällä tähtäimellä kun on katsottu, että tuleeko se niin kalliiksi, on huomattu, että sillä säästetään, koska huonon hoidon seurannaisvaikutukset jäävät pois.
Miten aloittaa itsestä? Tunnetaanko me ammattilaiset oma itsemme, omat lapsuuden traumamme. Koska ellemme tunne itseämme, voi jokin sisäinen tekijä putkahtaa esiin epäsopivassa tilanteessa ja haitata työtä.
– Eihän siihen ketään voi pakottaa, mutta sellainen perusajatus, että tunne itsesi, on hyvä lähtökohta. Tällaista työtä tehdään kuitenkin oman persoonan kautta. Oma persoona on se instrumentti, jolla tätä lääkärin ja psykologin työtä tehdään, niin se instrumentti on hyvä olla kunnossa.
Tämä onkin hyvä pointti omaan työhön liittyen!
Mutta entä sitten muu elämä. Jos potilastyössä ollaan huolellisia ja empaattisia ja kuuntelevia. Miten perheessä, harrastuksissa ja poliittisessa toiminnassa? KUU hankkeen taustallahan on ajatus, että kun puhutaan kuuntelevasta, toista kunnioittavasta keskustelusta, aloitetaan itsestä ja pyritään omalla toiminnalla levittämään hyvää keskustelutapaa omaan ympäristöön ja yhteiskuntaan. Mitä neuvoa sanoisit tähän!
– Tämä on sama pointti, joka meillä on ollut Mentalisaatioyhdistyksessä, pyrkimys on juuri tähän ja meillä on ollut keskustelua siitä, miten voitaisiin siirtää mielentävää keskustelua yhteiskuntaan. Olla jonkinlainen vastavoima sille polarisoituneelle keskustelulle, jota näkee vaikka politiikassa tai sosiaalisessa mediassa. Tuntuu siltä, että joskus poliitikolla voi olla halu mielentää ja keskustella, mutta nykypolitiikassa oman näkökulman edistämisen tapa on sellainen, että korostetaan omaa näkökulmaa. Minusta siihen olisi hyvä kiinnittää enemmän huomiota. Tuotaisiin esiin asioiden hyviä puolia. Ettei kilpailtaisi siitä, kuka sivaltaa pahiten ja pyrittäisi saamaan tällaisin keinoin kannatusta. Ehkä mediassa ja yhteiskunnassa olisi hyvä tuoda enemmän esiin sitä puolta, että asiat ovat monimutkaisia ja ratkaisut ovat monimutkaisia ja omien ja muiden tavoitteiden yhteensovittamisessa joudutaan tekemään kompromisseja. Kyllähän sitäkin tapahtuu, mutta sitä ei korosteta samalla tavalla, kun sehän on vähän tylsää.
KUU kampanja on Ylen ja Erätaukosäätiön #HYVINSANOTTU Kunnioittavasti keskusteleva Suomi– hankkeen yksi yhteistyökumppaneista. YLEn hankkeessahan tuodaan esiin esimerkiksi yhteiskunnallista keskustelua ajatuksella, että sen kuuluisi olla toinen toistaan kunnioittavaa, hyvää keskustelua.
– YLEN Politiikkaradiota olen seurannut ja siinähän on juuri tätä ajattelua. Siinä on hyvä ajatus. Tuodaan hyvä esiin ja tuodaan myös esiin sitä ongelmaa, että meidän yhteiskunnallinen keskustelu on usein juuri tällaista, se on haitallista. Olen pitänyt siitä ohjelmasta, se ja hanke laajemminkin on mielestäni hyvä.
Hyvin sanottu hankkeessa 150 erilaista mukana olevaa yhdistystä, kuntaa, virastoa jotka ovat sitoutuneet hyvän keskustelun päämäärään. Voitko kuvitella, että niin paljon on erilaisia ryhmiä, jotka pyrkivät samaan tavoitteeseen omasta näkökulmastaan
– Se on kyllä aivan mahtavaa. Olen jonkun verran seurannut, mutten toki niin paljon kuin haluaisin.
SE tuo toivoa
– Ja toivoa tarvitaan! Jos meillä ei ole toivoa, ei pystytä sietämään epävamuutta. Ja sitä on tässä maailmanajassa riittävästi, sitä epävarmuutta.
Kerro vielä enemmän Mentalisaatioyhdistyksestä!
– Se perustettiin v 2017 Turussa järjestetyn Mentalisaatiokongressin yhteydessä. Yhdistyksen tavoitteet ovat kaksijakoisia. Toinen on tuoda mielentämisnäkökulmaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Toinen tavoite on mentalisaatioterapian juurruttaminen ja tuominen Suomeen. Aluksi on keskitytty enemmän terapeuttiseen työskentelyyn, koska iso osa aktiiveista tekee terapeuttista työtä. Koulutuksia on järjestetty, koska sille on ollut tarve. Niitä järjestetään myös yhteistyössä Lontoolaisen Anna Freud -keskuksen tämän lähestymistavan kehittäjien kanssa ja pyritään saamaan tätä hoitomuotoa vakiintumaan Suomeen. Se koskettaa ryhmää, jonka hoidon saanti on usein vaikeaa ja toisaalta joiden hoito on sekä inhimillisesti että taloudellisesti ensisijaista. Tällä hetkellä tuo hoitomuoto löytyy esimerkiksi epävakaan persoonallisuushäiriön hoitosuosituksista. Tavoitteena on tuoda näkökulmaa esille, ja toivoa ammattilaisten vievän ajattelutapaa työpaikoilleen, joko virallisena hoitomuotona tai yleisenä yhteisön tapana ajatella.
– Nyt meillä on tavoitteena että seuraava aalto olisi sellainen, jossa sovellettaisiin mielentämistä laajemmin, työnohjaukseen, vähän kaikkeen toimintaan ja yhteiskuntaan ja julkiseen keskusteluun. Mentalisaatiohan tuo usein uudenlaisen näkökulman ihan mihin tahansa ihmisten väliseen vuorovaikutukseen.
– Jäseniä on noin 200 henkilöä. Yhdistystoiminta on minusta mukavaa puuhaa. Koronavirustilanne tosin vaikutti niin, että mitään suuria kongresseja tai keskustelutilaisuuksia ei ole voitu pitää vaan lähinnä järjestettiin enemmän koulutuksia verkossa ja suunniteltiin tulevia suuntaviivoja.
Loppuun vielä henkilökohtainen näkökulma. Jos blogin lukija innostuu asiasta ja miettii, niinkuin minä, että miten sitä pystyisi toimimaan mielentävästi koko ajan. Miten se olisi hyvä aloittaa
– Koko aikaa kukaan ei pysty toimimaan mielentävästi. Siitä on hyvä lähteä.
– Kiinnostus on toinen perusajatus. Ole kiinnostunut käsiteltävästä tapahtumasta tai asiasta, muiden mielestä, omista ajatuksista ja niiden taustasta. Ole yleisesti utelias maailmaa kohtaan.
– Tärkeä puoli on kunnioittaminen. Kaikessa ihmisten välisessä kohtaamisessa on tärkeintä on huomata, että toinen on ensisijaisesti ihminen. Esimerkiksi oman viiteryhmän ulkopuolisten ihmisten kanssa toimiessa saattaa usein miettiä tilannetta ja toista luokittelujen ja stereotypioiden kautta. On kuitenkin tärkeää aina muistaa, että toinen on ensisijaisesti ihminen. Vertaisena kohtaaminen, se on se perusajatus. Voidaan yhdessä ihmetellä mitä tahansa asiaa.
Sehän sopii oikein hyvin mihin tahansa asiaan, josta puhutaan, kiinnostus, kunnioittavuus ja se, että muistaa, että ollaan kaikki ihmisiä. Ja sit vaan alusta uudelleen jos menee pieleen.
– Kyllä, aina voi palata asiaan jos huomaa, että on tulkinnut toista väärin tai tehnyt jonkun virheen tai epäilee, että toinen ei tajunnut jotain mitä itse sanoi. Voi vaikka soittaa ja sanoa, että jäin miettimään tätä, voidaanko puhua tästä uudelleen.
Oltiin 2 viikkoa puolison kanssa asuntoautolla pohjoisen reissussa kuvaamassa ja retkeilemäss ja puhuttiin koko ajan. Ollaan oltu yli 25 vuotta naimisissa ja on aina puhuttu, mutta pari vuotta sitten huomattiin, että vältettiin tiettyjä vaikeita asioita. Nyt on sitten opeteltu puhumaan nimenomaan niistä ja heti. Ja se on kyllä todella hienoa. Alkuhankaluuksien jälkeen. Elämä tulee niin paljon helpommaksi, kun puhuu kaikesta. Meillä ihan lasketaan leikkiä toinen toisellemme, että mahtoiko tässä tulla nyt mielentämiskatkos. Väännetään vitsiä asiasta. Ja sitten ehdotetaan, että hei, otetaanko alusta tämä uudelleen.
– Sehän kuulostaa aivan loistavalta. Ja hyvä jos tilanne on riittävän turvallinen, niin että pystyy aloittamaan uudelleen
Pitää hyvin varovasti jutella tällaisia, ettei tule sellaista käsitystä, että olisi itse tässä jotenkin hyvä. Kun ei sitä todellakaan ole. Jos ois hyvä, ei tarttisi tällaisia harjoitteluja.
– On hyvä olla itselleen armollinen, kaikille tapahtuu joskus virheitä. Ja voi tulla aikamoisiakin virheitä.
Tuon minä kyllä tunnistan, ajattelin itsekseni!
Yksi tärkeä huolenaihe minulla on. Minulla on huoli nuorista. Nuorten kohtaaminen on tärkeää. Se on aikaa, jolloin käydään niin paljon asioita läpi, kun kasvaa. Ei ole varaa jättää nuoria yksin. Näkyy tosi paljon sellaista vaativaa suorittamista, syömishäiriöitä, itsensä vahingoittamista sekä muuta oireilua. Näihin toki mentalisaatioterapia on hyvin hyvä keino auttaa, mutta olisi erinomaista jos hoitotoimenpiteisiin ei tarvitsisi mennä ollenkaan. On tärkeää kohdata nuorin juuri sellaisena kuin hän on. Antaa toisen ymmärtää, että riittää sellaisena kuin on. Ei tarvitse olla täydellinen.
Riitän itselleni karvoine päivineen! Se on kyllä todella tärkeä oivaltaa.
Nuoret on tulevaisuus. Me vanhat ollaan kohta poissa ja nuoret jäävät tänne tämän sotkun keskelle, mitä me vanhemmat ollaan saatu aikaan…
– Ilmastonmuutos, koronapandemia ja kaikki muu maailman epävarmuus. On aikamoista yrittää tämän keskellä kasvaa vakaasti.
Kun automatkallamme kuljettiin itärajaa pitkin, muistelin omaa lapsuuttani. Synnyin 10 v viimeisen suomalaisen sodan loppumisen jälkeen ja sota oli läsnä kaikessa, vaikka ei siitä puhuttu ja ehkä juuri siksi. Se oli pelottavaa lapselle! Kun ajattelee nykypäivän nuoria, ollaanhan nykyään paljon hurjemmassa tilanteessa tiedotusvälineiden sota- ja katastrofiuutisten keskellä.
– Se on totta, mutta toisaalta nuorissa on paljon energiaa ja liikettä. Ei lamaannuta ongelmien edessä.
Nuorissa on valtavasti voimaa ja eteenpäin pyrkivää voimaa. Pienestä pitäen jo lapsellakin, ylös ja liikkeelle.
Mietin hetken vielä näitä maailman ristiriitaisuuksia, riitoja ja uhkia. Sovittelu on yksi vastavoima syyttämiselle ja vääränlaiselle uhriutumiselle. Tai tarpeelle loukkaantua ja ymmärtää väärin, jota myös näkee todella paljon ainakin somessa.
Ajatella, jos oikeasti asioita voisi käydä läpi suoraa ja vaikka pyytää anteeksi, kun on tehnyt jotain väärin.
– Kyllä. Toinen tärkeä asia on kiittäminen. Sekin olisi tärkeää. Joskus se voi tuntua vähän hölmöltä. Se on kuitenkin kiva molemmille. Tämä ihminen on tehnyt jotain, joka on kiittämisen arvoista.
Kyllä. Niin on. Hei kiitos kauheesti. Tässä on todella paljon tärkeää asiaa. Ja paljon tärkeää pohdittavaa, minulle myös! Oli kiva saada jutella kanssasi näistä asioista
– Oli tosi mukava jutella ja voidaan jutella tarvittavissa uudelleen.
Jäin pitkäksi aikaa miettimään asioita joita keskustelimme. Ne olivat minulle tärkeitä asioita. Ja sain myös vastauksen sille, miten voin toimia tällaisessa hankkeessa niinkuin KUU, vaikka tietoni ja osaamiseni on vajaavaista. Yhteistyö, se on se tärkeä asia. Minun asiani on mahdollistaa tätä keskustelua blogien ja Kuu kiertää-keskustelutilaisuuksien kautta. Mutta tarvitsen ja kerään mukaan sellaisia osaavia, viisaita ja lämpimiä ihmisiä kuin haastateltavani Jarno Tuominen. Ja Psykologien sosiaalinen vastuu ry on luvannut että jokaiseen keskustelutilaisuuteen etsimme minulle psykologikumppanin. Uskon, että näin saadaan mielentämisen tärkeää asiaa vietyä eteenpäin. Yhdessä! Lopuksi ajattelin vielä sitä, että miten valtavan tärkeästä asiasta me puhuimme KUU hankkeessa. Meistä jokainen kaipaa tulla aidosti nähdyksi ja kuulluksi kaikkine tunteineen, ajatuksineen, tarpeineen, pulmineen ja puolineen.Tällainen keskustelu vahvistaa kummankin keskustelijan mielentämiskykyä. Tähän tällä KUU kampanjalla pyritään.
Ja sitten se henkilökohtainen taso. Kovin lohdullista on tietää, että kukaan ei pysty aina olemaan mielentävä. Ja että mielentämisen tilaan voi oikeasti aina palata, kunhan vain huomaa mitä tapahtui. Mielentäminen on taito, jota voi ja kannattaa oppia ja kehittää koko elämän ajan. Ja on aika hienoa huomata, että koko ajan oppii, kun haluaa! Täydellisiä meistä ei ehdi tulemaan, siihen kun ei taida yhden ihmisen elämä riittää. Siksi on hyvä ihan vaan nöyränä ja vajavaisena aloittaa hyvän keskustelun ilosanoman levittäminen – aluksi itsestä! Koska kuuntelusta se alkaa!
