Tämä on KUU – hankkeen ensimmäinen blogi. Hanke tähtää yhteiskuntarauhan säilyttämiseen toinen toistaan kunnioittavaa, mielentävää keskustelua edistämällä. Nimi on valittu sen takia, että tällaisessa keskustelussa on tärkeää aloittaa kuuntelusta!

Blogin kuvani kertovat aurinkoisesta merenrantaretkestä 15.5.2020 Kallon niemelle Meri-Porissa.

Miksi aloittaa juuri kuuntelusta?

Olen paljon pohtinut viime vuosina suomalaisten huonontunutta keskustelukulttuuria, ristiin puhumista, väärin ymmärtämistä, kiusantekoa ja erityisesti sitä, minne on kadonnut kyky kuunnella ja ymmärtää toisiamme. Joku sanoi, että ihan hyvät tavat ovat hukassa, ja vähänkin niinkin se minustakin on. Mutta ei tapaa tavan takia, vaan sen takia, että huomioisi toisen! Sellainen keskustelu, josta toisen ymmärtäminen puuttuu on väsyttävää ja vie monilta voimia. Asiasta valittaminen ei kuitenkaan auta ketään. Olenkin miettinyt, onko mitään tapaa vaikuttaa asiaan ja nimenomaan myönteisellä tavalla. Silloin tuli mieleeni kuuntelu. Kuuntelulla on nimittäin ihmeellinen voima, ja ylipäätään sillä, että on kokonaan läsnä toiselle ihmiselle.

Tässä ensimmäisessä blogissani pohdin, miten asia on tullut minulle henkilökohtaisesti tärkeäksi ja miten sitä voidaan lähestyä tieteen käsitysten pohjalta. Samalla esitellään myös mitä ihmismielen asiantuntija, psykiatrian dosentti, psykoterapiakouluttaja, mentalisaatioterapian työnohjaaja Matti Keinänen sanoo asiasta uudessa kirjassaan – Matti Keinänen ja Minna Martin. Mieli meissä. Tasapainoista arkea mielentämisen keinoin. Kirjapaja. Helsinki. 2019.

Kuuntelun taikavoima

Mutta aluksi omiin kokemuksiin. Olen havahtunut kuuntelun voimaan ensimmäisiä kertoja jo hyvin nuorena. Vaikka en silloin oikein ymmärtänytkään mitä tapahtui. Pidin sitä ihan jonkinlaisena taikuutena! Muistan luokkaretken junalla Kokkolasta Helsinkiin. Käytävän toisella puolella ystävällinen, kaunis ja suosittu luokkatoverini Heidi jutteli kolmen värittömän, hiljaisen koulutoverini kanssa. Seurasin keskustelua puolella korvaa, ja huomiotani herätti, että Heidi näytti kovasti kiinnostuneelta keskustelukumppaneistaan. Vähitellen alkoi tapahtumaan jotain epätavallista, hiljaiset avasivat suunsa, puhuivat ja vähitellen heidän kasvonsa alkoivat loistaa. He muuttuivat kiinnostaviksi ja kauniiksi. Kaikki kolme! Pysyvästi! Itsekin ihan ihmettelin, miksi en ollut huomannut aiemmin näitä kerrassaan säteileviä luokkatovereitani. Ja mitä ihmettä heille tapahtui?

Myöhemmin panin merkille, että Heidillä oli sama vaikutus muihinkin luokkatovereihini. Ajattelin, että hänellä oli joku erityinen kyky. Vasta nyt, aikuisena ymmärrän mikä. Toisen ihmisen herkeämätön, myönteinen läsnäolo ja kiinnostunut kuuntelu on sellainen supervoima, että se muuttaa keskustelukumppanin näkyväksi. Tässä tapahtumassa muutos oli niin selvä, että se vakuutti minutkin, vaikka en kuullut itse keskustelusta sanaakaan.

Miten niin en kuuntele?

Toinen muistoni on tuoreempi. Ja hieman kirpaisee kertoa se, minä kun olen aina ollut kiinnostunut itseni kehittämisestä ja kuuluihan kuunteleva keskustelu työssä ihan jokaisiin arkipäiviini, joten juttu on hieman nolo, mutta niin oleellinen, että kerron sen silti. Olen ollut 25 vuotta puolisoni kanssa naimissa ja aina olemme puhuneet keskenämme paljon. Muutama vuosi sitten puolisoni innostui jostain uudesta, niinkuin hän nyt vähän väliä innostuu, ja valitti, että en aina jaksa kuunnella häntä. Miten niin en jaksa, jaksanpas, hetihän aina kommentoin mitä mieltä olen, joskus ihan kesken lauseenkin, siis niin innostunut herkästi olen. Hän latasi puhelimelleni äänikirjan: M Nichols. The Lost Art of Listening, ja sanoi, että kuunteles tämä! En minä jaksa kuunnella amerikkalaisia laveasti tarinoivia luennoitsijoita, tässähän menee tuntikausia, tuskailin. No kun se on vähän se juttu, puolisoni jatkoi ja katsoi tiukasti silmiini. Aha! Ärtyneenä lupasin. Ja kuuntelin.

Silloin ymmärsin jotain, aivan oleellisen asian, jota opettelen edelleenkin. Kärsimätön ja jo valmiiksi asiat arvaava minäni on syytä laittaa syrjään, kun toinen puhuu. Ei keskeyttää, ei kommentoida, ei analysoida, ei neuvoa, ihan vaan kuunnella ja antaa toisen muuttua rauhassa kokonaan näkyväksi silmissäni myös uuden asiansa myötä! Ja vasta kun olen kuunnellut, kysellyt lisää ja ihan kokonaan ymmärtänyt, sitten vasta on minun vuoroni kertoa, mitä minä siitä ajattelen, ja kas, toinen kuuntelee siinä vaiheessa jo ihan mielellään!

Löysin hienon kirjan

Viime vuonna löysin mielentämisestä kertovan pienen, selkeän kauniisti kirjoitetun kirjan. Siinä käydään läpi mitä ihmisessä tapahtuu, kun hän vähitellen lapsena oppii vuorovaikutuksessa läsnä olevan ja kuuntelevan vanhempansa avulla ymmärtämään, että on oma pieni erillinen itsensä ja että on muitakin, erillisiä ihmisiä. Mielentäminen (mentalisaatio) tarkoittaa kirjan mukaan kykyä ymmärtää omia mielen sisäisiä tapahtumia ja sitä, että toisella on myös kokonaan oma, erillinen mielen sisältönsä. Eli mielentäminen on pyrkimys ja taito nähdä oman ja toisen päällepäin näkyvän käyttäytymisen taakse, millaisia tunteita, ajatuksia, uskomuksia reaktion takana on! Hyvä, mielentävä vuorovaikutus saa ihmiset kukoistamaan ristiriitojen ja vaikeuksien keskelläkin. Mielentäminen on taito, jota jokainen voi opetella aikuisenakin.

Matti Keinänen ja Minna Martin. Mieli meissä. Tasapainoista arkea mielentämisen keinoin – teos pukee yksinkertaiseen muotoon tärkeän tieteellisen tiedon siitä, mitä on kertynyt ihmisen mielen tasapainoon vaikuttavista tekijöistä. Ja vaikka kuinka lääkärinä olen periaatteessa tiennyt suurimman osan tästä, pitänyt vuosikymmeniä vastaanottoa ja saanut potilailtani paljon kiitosta nimenomaan siitä, olen heitä kuunnellut ja auttanut, huomaan, että en siltikään perinjuurin ollut vielä läheskään kaikkea sisäistänyt. Kun sitten aloin pohtimaan suomalaisen keskustelukulttuurin ongelmia ja mitä niille voi tehdä, minulle jotenkin valkeni, että nyt tässä on se kirja, josta löydän selkeät periaatteet hankkeelleni. Ja myös sen, että aina, hankkeessakin, pitää lähteä liikkeelle itsestään!

Mielentämiskyky tuo toivoa

Minua jotenkin kosketti ajatus, että mielentämistä ei voi oppia yksinään. Tarvitsemme toinen toistamme, vuorovaikutusta, koko elämämme ajan. Ja se on nimenomaan se kuunteleminen se oleellinen asia, joka vahvistaa mielentämiskykyä. Siis sellainen vuorovaikutus, jossa toinen tulee kuulluksi kokonaan sellaisena kuin on. Me kasvamme ihmisiksi ja kukoistamme ja selviämme vaikeiden elämäntapahtuminen ja vaikeiden aikojen yli mielentävän vuorovaikutuksen turvin. Niinkuin juuri nyt vaikka korona-ajan yli tai ilmastokriisistä ahdistuessamme. Kirja toi esiin todella vahvasti, että harkittu mielentäminen on elämässä selviytymisen ja yksilön hyvinvoinnin sekä yhteistyökyvyn kannalta se ratkaiseva tekijä. Se on jopa tärkeämpää kuin se, mitä ongelmia ihminen kohtaa, koska mielentämiskyky mahdollistaa resilienssin, eli mielen sitkeyden ja joustavuuden ongelmatilanteessa. Jolloin pystyy toimimaan muiden kanssa yhteistyössä. Tällöin haastavista tilanteista selviämisestä saa itselleenkin mielihyvää, resilienssi vahvistuu ja toiveikkuus säilyy tulevan varalle. Sitkeys ja toivo, sehän on juuri se, jota maailmassa tälläkin hetkellä tarvitaan.

Ei – mieltävä ei voi hyvin

Kääntöpuoli myös puhutteli ja tuntui kuin se kuvaisi juuri tätä maailman tilaa. Tilanne, jossa mielentämiskykyä ei ole. Se aikaansaa ahdistumista ja turvallisuuden tunteen horjumista vastoinkäymisissä. Ihminen kokee herkästi tulevansa hylätyksi tai ymmärretyksi väärin ja että muut ovat häntä vastaan. Sellainenhan tilannehan on todella tuskallista. Keneenkään ei voi luottaa. Kun joustamaton mieli perustaa toimintansa pelkästään omiin olettamuksiinsa ja omien tunteiden ja tarpeiden nopeaan tyydyttämiseen, niin silloin ihminen toimii automaattisen mielentämisen kautta juuri sellaisella tavalla, jossa joutuu yhä syveneviin ristiriitoihin ympäristönsä kanssa. Toisen ihmisen ymmärtäminen erillisenä, yhtä tärkeänä olentona, omine maailmankuvineen ja mielipiteineen häiriintyy. Pahimmillaan toinen voidaan nähdä syynä ja syntipukkina omiin ongelmiin tai yhteiskunnan tai koko maailman ongelmiin. Tämä johtaa ristiriitoihin, syyttävään kommunikaatioon ja pahimmillaan tiettyihin ihmisiin tai ihmisryhmiin kohdistuvana vihaan, vihapuheeseen ja pahimmillaan vihan aiheuttamiin tekoihinkin. Ja tällaisiahan me olemme maailmalla nähneet viime aikoina, ja sellaisissa tilanteissa, jotka olisivat vielä muutama vuosi sitten tuntuneet lähes mahdottomalta ymmärtää.

Mitkä ovat harkitun mielentämisen ja automaattisen mielentämisen tunnusmerkkejä

Mieli meissä – kirjassa oli hyvä ja selventävää taulukkoa, josta näkyy millaisena ja miten tärkeänä toimiva mielentäminen näyttäytyy ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.

Toimivan ja ei – toimivan mielentämisen tunnusmerkkejä (mukaellen Keinänen & Martin 2019)

Toimiva, harkittu mielentäminen

Oma toiminta:

• vaihtoehtojen näkeminen
• asianmukainen epäily (ei usko sokeasti kaikkeen)
• sen hyväksyminen, ettei pysty tiedostamaan aina kaikkea oman mielensä sisältöä
• selvillä olo omien tunteiden vaikutuksesta ja kyky jarruttaa niitä hankalissa tilanteissa
• selvillä olo omista arvoista ja asenteista
• kohtuullisuuden ymmärtäminen

Suhteessa toiseen:

• hyväksytään se, että oma kuva toisen mielen sisällöstä voi olla virheellinen ja se on syytä tarkistaa kysymällä, kun haluaa toista ymmärtää
• kyky kuunnella rauhassa toista ja esittää selventäviä kysymyksiä ennenkuin itse puhuu
• aito mielenkiinto toista kohtaan
• ei tarpeetonta epäluuloa, mutta ei usko sokeasti kaikkeen
• harkinta ja tarkastelukyky
• kyky vaihtoehtoisten näkökulmien etsimiseen yhteistyössä toisen kanssa
• hyväksyä se, että toisella saa olla omasta poikkeva mielipide
• avoimuus uuden löytämiselle ja oppimiselle
• anteeksiantavuus
• valmius mielen muuttamiseen ja kompromisseihin
• ennustettavuus ja johdonmukaisuus

Ei-toimiva mielentäminen

• yksityiskohtiin takertuminen
• vaikeus hahmottaa kokonaisuuksia
• keskittyminen ulkoisiin sosiaalisiin tekijöhin
• varmat käsitykset muiden ajatuksista ja tunteista
• oman osuuden kieltäminen ongelmiin
• muiden syyttely tai arvosteleminen
• vaikeus hillitä itseään tunneperäisissä tilanteissa

Ajattelen, että KUU hankkeen pääasiallinen tehtävä on tuoda esiin mielentämisen käsitettä ja tarjota sitä ihmisille, jotka haluavat kuunnella ja oppia ja auttaa hyvän keskustelukäytännön leviämistä sitä kautta. Hyvä tarttuu ja leviää, siinä missä huonokin keskustelukulttuuri on meillä päässyt leviämään. Kehitetään vastavoimaa sille!

Entä ne, joita ei aihe kiinnosta?

Entä sitten ne, jotka eivät ole valmiita kiinnostumaan mielentävästä keskustelusta. Voiko sellaisiin ihmisiin vaikuttaa, joiden ongelma on nimenomaan se, että he ajattelevat että heidän oma käsityksensä maailmasta on ainoa oikea ja siihen kuuluu mustavalkoisuus ja viholliskuvat. Tämän pohtiminen tuntuu vaikealta ja voihan se olla että juuri tällaisten ihmisten ajatteluun ei ehkä (ihan heti) voikaan vaikuttaa.

Mutta ehkä minun pitääkin kääntää kysymys toisinpäin. Miten minä voisin kuunnella ja ymmärtää paremmin tällaisia ihmisiä, miten kuulla mitä on epäasiallisen puheen takana. Käyttää tähän omaa mielentämiskykyäni. Mutta samalla olla tietoinen, että itsellä voi olla toisesta vain olettamuksia, tietoa saan vasta kun kysyn. Taustalla saattaisi olla tietämättömyyttä, osattomaksi ja syrjäytetyksi tulemisen tunteita, alempiarvoiseksi itsensä kokemista, pelkoa ja ahdistusta, epävarmuutta? Tai ihan tottumattomuutta tai kykenemättömyyttä ajatella asioita muiden kannalta. Puuttuvaa perusluottamusta maailmaan. Jokaisen ihmisen kuunteleminen on kuitenkin erittäin tärkeää yhteiskuntarauhan takia, jokaiselle kuuluvan ihmisarvon takia ja ihan meidän ja minun itsenikin takia, että oppisimme ja ymmärtäisimme enemmän tästä maailmasta jossa elämme.

Se on oikeasti aika vaikea läksy. Kyllä minuakin kuohuttaa epäasialliset puheet ja teot. Jotain olen kuitenkin jo tehnyt. Lopetin nauramasta somessa vitseille huonosti käyttäytyvistä politikoista ja vallanhimossaan yksinkertaisista valtion päämiehistä. Huonon toiminnan ja teot voi tuomita ja siitä mistä kuuluu rangaista, siitä rangaista, mutta hei, siellä on ihminen takana. Ei ihmistä kuulu pilkata. Mitä sellainen ihminen ajattelee, toivoo, haluaa, joka tekee tällaisia tekoja. Osaisinko minä luoda, edes joskus, sellaisen ilmapiirin, jossa voisin rauhallisesti keskustella jonkun todella eri mieltä olevan kanssa. Tai osaisinko oikeasti kuulla toista ihmistä myös silloin, kun hän ei ehkä osaa asioitaan kovin rakentavasti ilmaista, ja osoittaa lämpöä ja välittämistä ja halua ymmärtää, se olisi nimittäin minusta oikein tehty ja kiinnostavaakin.

Yhteiskunnalliset keinot mielentämisen lisäämiseen

Mielentämisen käsitteessä on sisäänrakennettuna myös yhteiskunnallinen sanomansa, jota meidän on myös tärkeää tuoda esille hankkeessamme, jotta siihen voisi kukin vaikuttaa yhteiskunnallisin keinoin. Yhteiskunnan on syytä tukea erityisesti lapsiperheitä, neuvoloita ja kouluja niin, että lasten kasvuolosuhteet olisivat sellaiset, että niissä jaksetaan pitää yllä hyvää vuorovaikutusta, jotta mielentämiskyky ja perusluottamus kehittyisivät lapselle. Ja että lapsi ja nuori saisi koulustakin tukea ja luottamusta elämäänsä, kun saa osakseen hyvää, tasapuolista kohtelua ja oppii puolueetonta tietoa ihmisistä ja maailmasta. Lasten ja nuorten syrjäytymisuhkaan on terveydenhuollossakin välittömästi reagoitava, koska heissä on meidän tulevaisuutemme.

Seuraavassa blogissa

Maaliskuussa 2021 sain viettää pienen keskustelutuokion Mieli meissä- kirjan kirjoittajan, psykiatrin, terapeutin, dosentti Matti Keinäsen kanssa. Melkein ensimmäinen, mitä hän sanoi oli, että aihetta on syytä lähestyä hyvin nöyränä ja myöntää oma keskeneräisyytensä mielentävänä ihmisenä. Se tuntui minusta todella hyvältä ja oikeastaan todella helpottavaltakin. Että kukaan meistä ei toimi mielentävällä tavalla koko ajan, meillä jokaisella joskus voi oma tunne viedä mielentämiskyvyn hetkellisesti. Mutta siitä voi pyrkiä nopeasti takaisin mielentävään vuorovaikutukseen, palata asiaan, vaikka pyytää anteeksi ja yrittää uudelleen. Ja mikä tuntui minusta tärkeimmältä, keskeneräisenäkin ihmisenä voimme tehdä tätä työtä, ja olla osana viemässä hyvää keskustelukulttuuria eteenpäin. Ja oppia itsekin samalla. Hakea hyviä yhteistyökumppaneita ja oppia heiltäkin. Ja pian minulla on jälleen oppimiseen mahdollisuus …

Seuraavassa blogissa nimittäin sain haastateltavaksi Matti Keinäsen. Otin häneen yhteyttä, koska huomasin, että hänen kirjansa tuo arvokkaita näkemyksiä KUU hankkeeseen ja muodostaa sille sopivan taustakäsitteistön. Ilahduin, kun yhteydenotosta lähti arvokkaiden keskusteluiden sarja ja myös pitkä ja perusteellinen haastattelu, jonka siis julkaisen kesäkuun blogissa.

Iloista kevättä kaikille
Tuikku Asikainen
(etunimi.sukunimi@lsv.fi)

Teksti ja kuvat: Tuikku Asikainen