Taustaa

Kertailen tähän alkuun muutaman sanan Kuu hankkeesta sitä ajatellen, että jos sinä, lukijani, et ole aiempia blogejani lukenut. Kuuntelusta se alkaa (KUU) on Lääkärin sosiaalinen vastuu ja psykologin sosiaalinen vastuu yhdistysten yhteinen yhteiskuntarauhan hanke, joka jatkuu tämän vuoden loppuun. Tavoitteeseen pyritään mielentävää, ymmärtävää ja arvostavaa keskustelua edistämällä.

KUU hanke ei ole tässä tavoitteessaan yksin, vaan osallistuu YLE:n ja Erätaukosäätiön #HYVINSANOTTU – Kunnioittavasti keskusteleva Suomi – yhteistyöhön noin 150 muun toimijan kanssa. Jokainen toimija vaikuttaa omassa toimintaympäristössään, itsestään aloittaen. KUU haluaa vaikuttaa lääkäreiden ja psykologien kautta mielentävän, hyvän keskustelukulttuurin leviämiseen jokaisen omassa vaikutuspiirissään.

Vielä muutama sana mielentämisestä tähän alkuun, jos käsite on sinulle uusi. Mielentämiskyky on kykyä ymmärtää oman ja toisen mielen sisältöä, kykyä säädellä tunteitaan vaikeissa tilanteissa ja toimia arvojensa mukaisesti toinen toistaan kuunnellen. Tällainen kyky on hyvänä apuna siihen, että pystymme keskustelemaan rakentavasti ja hyväksymään erilaiset mielipiteet. Tällainen vuorovaikutus tukee omaa mielenterveyttä ja jaksamiseta ja tuo hyvinvointia toinen toisillemme ja koko yhteiskunnalle antaen sille vakautta, jonka avulla selviämme yhteistyötä tekemällä niin omista kuin yhteisistä kansakunnankin koettelemuksista. (1)

Tämän blogini kuvat ovat olen ottanut 27.12.2019 Kemistä hiljaisen suojelualueen reunalta aamuyöllä, jolloin pilvet vuorotellen peittivät ja paljastivat säihkyvän tähtitaivaan.

Miksi halusin haastatella nimenomaan Pekka Sauria?

Kuu-hanke on antanut minulle mahdollisuuden tutustua mielenkiintoisiin tapahtumiin ja ihmisiin. #HYVIN SANOTTU yhteistyön kautta löysin hurmaavan, täynnä keskustelua ja erilaisia näkökulmia aktiivisesti etsivän Puistofilosofiatapahtuman.

Kaikkihan tietävät kuka on Pekka Sauri, se psykologi, joka puhui aikanaan Yölinjalla 15 vuotta sinne soittaneiden ihmisten kanssa, jolla oli aina joku hätä. Sen minä tiesin. Ja sen, että hän on kaikinpuolin arvostettu ja aktiivinen asiantuntija ja hyväntekijä myös kirjojensa vaikutusten kautta. Tätä taustaa vasten hänen ihan uuden kirjansa Onnen harha (2) lukeminen ja siihen liittyvän esitelmän kuuleminen Puistofilosofia- tapahtumassa heinäkuussa oli erittäin vaikuttava kokemus rohkean elämänmakuisen henkilökohtaisen sisältönsä perusteella. Lievästi sanottuna. Oikeasti se oli minusta todella hurjaa ja pysäyttävää! Siksi minun oli jotenkin pakko ottaa yhteyttä, kiittää rohkeasta ja upeasta kirjasta ja pyytää haastattelua. Halusin keskustella tästä kirjasta ja näistä aiheista enemmänkin. Ja olen valtavan kiitollinen siitä, että Pekka Sauri lupautui ja löysi heti aikaa haastatteluun.

Elämänurasta

Mutta ennen kuin mennään tähän uuteen kirjaasi, Pekka Sauri, puhutaan muutama sana sinusta ja elämänurastasi.

Wikipediasta mainitaan, että olet organisaatioviestinnän työelämäprofessori, politikko ja Helsingin kaupungin entinen apulaiskaupunginjohtaja. Olet toiminut pitkään Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtana ja olet koulutukseltasi psykologi ja filosofian tohtori, väitöskirjan aiheena The Production of Psychological Knowledge as Communicative Interaction. Ja tosiaan se radion Yölinja – ohjelman juontaja vv 1986-2002. Wikipediassa on myös kunnioitettavan pitkä lista eri lautakuntien ja komiteoiden puheenjohtajuuksia, joista valtaosa sosiaali- ja terveysalalta. Lista on kunnioitusta herättävä. Samoin kirjallisten tuotosten lista.

Ja mainiona yhteensattumana nyt keskustelussa kävi ilmi, että Pekka Sauri on myös Kansanvalistusseuran hallituksen puheenjohtaja, joka toimii yhteistyössä sekä Puistofilosofiayhdistyksen että Erätauko yhdistyksen kanssa.

Näissä kaikissa urasi vaiheissa näyttäisi olevan yhdistävänä tekijänä ulkoapäin katsottuna nimenomaan kuunteleminen ja vuorovaikutuksen merkityksellisyys ja ihmisten kärsimyksen vähentäminen vuorovaikutuksellisia keinoja käyttäen. Mikä sinun oman kokemuksesi perusteella on se yhdistävä tekijä näiden kaikkien välillä?

– Hyvä kiteytys, suurinpiirtein näin.

Mikä on ollut sinulle itsellesi urasi merkityksellisin osa?

– Voisihan sitä ruveta seulomaan uraansa, mutta minulla on sellainen periaate, että en hirveästi muistele vanhoja, vaan yritän koko ajan tehdä uusia asioita. Mulla on semmoinen itse kehitetty lohkaisukin, että vanhuus alkaa siitä hetkestä, kun menneisyys alkaa olla tärkeämpää kuin tulevaisuus.

Ja sellaiseksi vanhaksi et halua heittäytyä?

– Ei ole tarkoitus. Se on toinen asia, jos terveys pettää, mutta en näe syytä muuttaa käyttäytymistäni kronologisen iän takia.

Ymmärsin, että olet eläkkeellä, vai oletko?

– Olen teknisesti eläkkeellä, eli nostan työeläkettä, mutta ei se mitään ole muuttanut. Kirjoitan ja puhun kuten ennenkin ja osallistun myös kunnallispolitiikkaan.

– Sitten minulla on näitä kulttuurialan luottamustehtäviä, olen myös niin Kansanvalistusseuran kuin Museoliitonkin puheenjohtana ja Suomen pakolaisavun hallituksessa. Olen sellainen hallitusamatööri.

No siltä kuulostaa, että toimit koko ajan jossakin.

Mikä sinulle on nimenomaan nykyisessä elämänvaiheessa merkityksellistä?

– No ehkä se, että nyt pystyy keskittymään olennaiseen. Elämässä on aika vähän sellaisia rakenteita, jotka rajoittaisivat minua. On hieno tilanne, kun voi itse määritellä mitä tekee.

– Sitten myös se on tärkeää, mitä puhuin kirjassanikin minuudesta luopumisesta. Ei enää ole tarvetta pönkittää minuutta, siitä ei saa mitään motivaatiota. Sitä pyrkii lieventämään kärsimystä maailmasta omilla keinoillaan. Se on merkityksellistä. Ja nyt siihen on hyvät edellytykset.

Uskalluksesta

Hypätään sitten suoraa kirjaasi. Luin sitä kuin jännityskertomusta. Siinä on ihminen, jolla on tuskainen olo kun hän näkee aiemmissa toimissaan ristiriitaa ulkoisen olemuksensa ja sisäisten tuntemusten välillä, siitä seuraa itsesyytöksiä ja masennustakin. Ja hän etsii apua itselleen. Elin mukana itsekin ahdistuen ja odotin miten hänelle käy.

Samalla mietin sitä, että kaikki ihmiset taitaa olla enempi vähempi rikki ja pyrkivät peittelemään sitä. Ihmiselämään kun väistämättä kuuluu rankkoja vaiheita. Mutta näistä ei yleensä puhuta, ainakaan suoraa ja kaunistelematta. Eikä alan asiantuntijoilla ole sen helpompaa, joskus jopa vaikeampaa, ainakin avun hakeminen itselleen. Lukijana minusta tuntui rohkealta ja todella tärkeältä, että julkisuuden henkilö, mielenterveysasioiden asiantuntija uskaltaa kertoa, että hänelläkin on ollut syviä ongelmia itsensä kanssa. Ja kannustaa kaikkia rehellisyyteen sisäisen ja ulkoisen minänsä välillä. Se on kertakaikkiaan niin oikein tehty, mutta silti hurjaa! Mutta annanpa Pekalle puheenvuoron.

Miten uskalsit kirjoittaa niin vereslihalla?

– Se oli tähänastisen elämän kiteytys tai tilinpäätös. Alussa siinä kokoan aiemman elämän korttitalon luhistumisen jälkeen uudelleen elämääni. Ja kun sitä lähti uudelleen rakentamaan elämäänsä absoluuttisesta nollapisteestä, siihen halusi ottaa mukaan vain oleelliset. Sitä ikäänkuin katsoi sieltä pimeydestä, että mitkä on niitä merkityksiä tai tärkeitä asioita, jotka ensimmäisinä alkavat sarastaa. Siitä halusin kirjoittaa.

– Mä jotenkin lupasin itselleni, että en enää lankea mihinkään joutavanpäiväiseen. Kun elämästä on varsin todennäköisesti yli puolet takanapäin ja alle puolet edessäpäin, niin sitä ei viitsi koheltaa joutavia.

Tärkeää asiaa ja kertoo sen, miksi halusit kirjasi kirjoittaa. Mutta kerro vielä, eikö sinua pelottanut kirjoittaa niin henkilökohtaista ja rehellistä kirjaa ja se, miten kirjasi otettaisiin vastaan?

– Tottakai, kyllä se tavallaan pelotti. Henkilökohtaisuus tekee kirjoittajansa haavoittuvaiseksi ja jotenkin puolustuskyvyttömäksi. Mutta mä luotin kuitenkin siihen, että aika moni samaistuu siihen. Ja kun samaistuu, niin se vähentää hyökkäyksen todennäköisyyttä, sitä, että käyttäisi tietoa miten vaan hyväkseen. Ja se on pitänyt paikkansa. Tosi vähän on tullut mitään ilkeilyä.

– Jotkut on kyllä sanoneet, että Sauri on mennyt sekaisin. (Tätä sanoessaan Pekka Sauri hymyilee)

– Kirjassani kyllä tarkoituksella romutin puolimessiaan imagon, kansankunnan terapeutin imagon, jonka jotkut on muhun liittäneet ja sen, että tiedän kaikesta kaiken ja olen kansakunnan ymmärtäjä. Koin, että se oli ihan velvollisuus. Kaikilla meillä kun on omat kriisimme. Näytä minulle ihminen, jolla ei ole kriisejä, niin minä näytän sinulle valehtelijan.

Kyllä, siitä olen myöskin niin samaa mieltä. Sen on 40 vuotta työterveyslääkärinä ihan käytännössä todistanut, että kun tarpeeksi kovat kolhut tulee, niin siellä itkee herrat ja narrit vastaanottotuolissa yhtälailla. Ihan kaikilla meillä on haavoja sisällä, se jotenkin kuuluu ihmisyyteen.

– Kyllä, tämä on suomalaisessa keskustelussa aika uutta tämä mielenterveyspuhe. Taannoin toimiessani Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtajana tavoitteenani tai missionani oli nostaa mielenterveysongelmat somaattisten ongelmien rinnalle.

– Perinteisesti Suomessahan on somaattisesta terveydestään saanut puhua ihan vapaasti, ja se on ollut jotenkin kunniakastakin puhetta. Mutta mielenterveys on ollut pitkään tabu. No nyt kun masennus on noussut työkyvyttömyyseläkkeiden ja sairauslomien kärkeen, osaltaan se voi johtua siitä, että siitä saa puhua. Ja nyt siitä on myös vähän pakko puhua, kun se näkyy tilastojen kärjessä.

– Voisin kuvitella, että sullekin on ensimmäisenä tultu nimenomaan somaattisten seikkojen takia. Ja sitten, kun on riittävästi niitä kuunnellut, tuleekin jotain muuta.

Toisilla tosiaan se tärkein asia tuli sanottua vasta käsi huoneen ovenkahvassa kiinni, että olisi vielä tällainenkin juttu… Sitten pyysin potilaan takaisin istumaan ja aloitettiin alusta. Vaikka seuraava potilas joutui hieman odottamaan. On aina niin tärkeää kuunnella kunnolla, kun joku puhuu mielenterveysasioistaan! Ylipäätään en suostunut koskaan tekemään lyhyempiä kuin 20 minuutin vastaanottoaikoja, että potilas saisi kunnolla sanottua ainakin alulle kaikki mitä hänellä on mielessä. Asiaa sitten jatkettiin seuraavilla kerroilla tarvittaessa.

– Joo, se on ollut sellainen asia, jota olen siinä Mielenterveyden keskusliiton hommissa ajanut, että ensimmäisellä vastaanottoajalla olisi tärkeää olla riittävästi aikaa, että kerkeää muutakin kuin antamaan lääkemääräyksen. Lääkemääräys ei saisi koskaan olla koko hoito.

Pohdin vielä sitä somaattisten ja mielenterveyden sairauksien merkitystä niin, että vaikka lääketieteessä ja yhteiskunnassa vieläkin pidetään niitä somaattisia sairauksia ehkä tärkeinpinä, niin mahtaisiko asia olla sittenkin kokonaan toisinpäin?

– No onhan se, niinkuin näkyy näissä sairauslomien ja työkyvyttömyyseläkkeiden mielenterveysdiagnooseissakin. Se pitäisi tunnistaa ja tunnustaa. Ja toisaalta, kun se näkyy tilastoissa sitten siitä tulee politiikan kohde. Sitä ei voi enää ohittaa.

Palataan vielä hetkeksi kirjaasi. Onko jotain muuta, jota haluaisit siitä sanoa.

– Sellainen asia, jota stressasin, oli se, että sehän on aika korkealentoista filosofista pohdintaa. Yritin kyllä kovasti konkreettisesti avata niitä asioita, mutta silti mietin koko ajan, että ymmärretäänkö sitä. Ja olin siitä huojentunut, että ihmiset ei siitä sitten valittaneetkaan, että se olisi liian vaikea.

No ei todellakaan! Minusta se oli nimenomaan ihan älyttömän selkeä. Se oli jotenkin minusta kristallinkirkas ja kauniisti kirjoitettu. Jokainen lause mietitty kokonaan ja minä luin sitä hitaasti niinkuin runoa.

– No mä pyrin just siihen, että kirjan ilmaisu olisi myös kaunokirjallisesti arvokasta. Että sitä olisi kiinnostavaa lukea, ettei pohdintojani olisi tylsää lukea.

No, ei ollut tylsää! Se oli todella tunteita herättävää, se alku oli niin rehellisen raadollinen, että niinkuin sanoin, koin itsekin ahdistusta selviääkö tämä ihminen tästä ollenkaan…

– Noh, kannattaa muistaa, että mähän olin jo selvinnyt siinä vaiheessa, kun tämän kirjoitin. En voinut kirjoittaa silloin, kun tilanne oli päällä, vaan piti saada siihen etäisyyttä.

– Nyt olen käsittääkseni elämäni parhaassa tilassa. Olen onnellinen, ja olen kaivannut sitä onnellisuutta.

– Sitä vähän niinkuin jankuttamalla kirjassa jankutin, että en ole hurahtanut mihinkään lahkoon ja uskoon. En todellakaan ole.

– Tässä kuvaamassani ykseydessä ei ole mitään erityistä sisältöä. Ei ole mitään reseptiä, joka sisältäisi sen ainesosat. Se voi tapahtua minkä sisällön, eli substanssin kanssa tahansa.

– Tässä liikutaan kielen rajojen alueella. Yritän tuoda kielen alueelle jotain, mikä on kielen ulkopuolella, joten pystyn vain viittaamaan siihen. Ainoastaan ne, jotka ovat jotenkin osallisena tällaiseen kokemukseen pystyvät siihen osallistumaan. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään kritiikkiä. Päällimmäisenä vaikutelmanani on ollut se, että näihin kokemuksiin on kuitenkin helppo samaistua.

Niin no, sitä minä en muistanut kirjaa kuunnellessani että olit jo masennuksesta selviytynyt. Uppouduin kirjaan niin kokonaan, että en edes älynnyt siinä rinnalla muistella kuulemaan esitystäsi Puistofilosofiatapahtumasta.

Minä ainakin ymmärsin niin hyvin sen puolen asiasta, että kun tulee rakastavassa parisuhteessa kokonaan kuulluksi ja hyväksytyksi kaikkine kummallisuuksineen ja niine kaikista raadollisimpine puolineen, jotka juuri juuri uskaltaa edes tiedostaa itsellekään, niin kyllä sellainen syvä vuorovaikutus tekee niin huikean onnellisen olotilan, että siitä on vaikea puhua tai selittää toiselle. Se on niin henkilökohtaista ja herkkää ja onnellista. Toisaalta se kokemus lienee minullakin ollut takana siinä, kun halusin tällä Kuu hankkeellani tuoda esille että hyvä vuorovaikutus on tärkeää!

– Ajattelen, että kun sellaisesta ykseyden tunteesta ei niin kovasti puhuta, niin se on lähinnä osoitus siitä, että ehkä sellaisia kokemuksia ei ihan hirveästi ole. Ei tällaisia somessakaan puhuta, vaikka siellä muuten kovasti jaetaan kaikenlaista.

– Halusin myös kovasti välttää sitä, että ykseyden kokemukseni kuvaus ei menisi liian intiimiksi, vaikka olihan se vähän sitäkin. Kirjan viimeinen luontokokemus – jokainen luku alkaa lyhyellä luontokokemuksella – oli kyllä hyvin intiimi.

– Se oli myös tärkeää, että kuvaus ei menisi liian imeläksi.

Joo, se oli mainio kokemus se, kun kerroit Puistofilosofia esitelmässäsi näistä asioista, etkä edes maininnut sanaa – rakkaus – niin se kuitenkin kuului minun mielessäni koko esityksen ajan. Hän puhuu rakkaudesta! Voi miten hyvä ja voi miten tärkeää!

– Joo, säästin sen loppuun tarkoituksella.

Oleellisin vuorovaikutuksessa

Olen miettinyt vuorovaikutusta kovasti! Evoluution näkökulmasta olen pohtinut, että hyvä, toinen toistaan jollakin tavoin ymmärtävä vuorovaikutus, se on ollut jo alkuihmisen vahvuus. Se on ihan ihmislajin supervoima, meillä kun ei ole muihin lajeihin verrattuna voimaa, nopeutta, kovaa kuorta, syöksyhampaita ja sen sellaista. Mutta meillä on ollut kyky yhteistyöhön, älyllisten voimien yhdistäminen, ja siksi olemme säilyneet lajien välisessä eloonjäämistaistelussa.

Ja nykyisessäkin maailmassa, joka on täynnä globaaleja suuria ongelmia näen, että emme selviä mikäli emme opi siirtämään sivuun reaktiivista riitelyä ja elämään rauhassa keskenämme, jolloin on mahdollista tehdä yhteistyötä ja ratkoa niitä ongelmia. Eikä tämä maapallommekaan välttämättä selviä…

Ihmisyksilön kehitystä ajatellessani nimenomaan vuorovaikutus on se tekijä, joka tekee meistä ihmisiä. Vastasyntyneestähän ei oikein tule ihmistä ollenkaan, ellei hänellä ole läheistä kasvattajaa, joka fyysisten tarpeiden lisäksi vuorovaikutuksessa opettaa ihmisyyden perusteet, luottamusta, ja itsen ja muiden välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä ja sitä vuorovaikutusta, jonka avulla kykenemme koko elämämme ajan yhteistyöhön ja sen avulla selviämään.

Ihmisen itsensä onnelle ja elämän merkitykselle hyvä, syvä vuorovaikutus ainakin luo pohjan, minkä todella kauniisti toit kirjassasi esille

Mitä sinä ajattelet ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Mikä sen merkitys on ihmisille?

– No minähän toin esille tuossa kirjassani, että oleellisin vuorovaikutuksessa on se, että siinä syntyy se todellisuus, jossa elämme. Todellisuus syntyy neuvotteluissa ja sopimisessa. Tietysti sopimuksia voidaan rikkoakin ja rikotaankin, mutta se on asia erikseen.

– Ihmisten välinen vuorovaikutus, ja sen avulla tehty sopimus, se on se todellisuus. Ei ole mitään muuta. Ainoastaan se, mitä minä ajattelen omassa päässäni, ja sinä ja hän ja hän ja niin edelleen. Niin hassulta kuin saattaakin kuulostaa, todellisuuden perusyksikkö olen minä, kaikkein meidän minät. Meillä jokaisella on omat erityiset kokemuksemme ja historiamme ja sen pohjalta neuvotellaan muiden minuuksien kanssa asiat ja järjestellään maailmamme sen pohjalta. Siksi kannattaa sanoa mitä mieltä on ja osallistua siihen prosessiin

– Periaate on hyvin yksinkertainen mutta käytäntö on monimutkainen.

– Eli perimmäisen todellisuuden arvoitus on ratkaistu. Se ei ole jossain tuolla kaukana, josta se pitää mennä löytämään. Se kulkee tässä koko ajan. Siinä on kaikki.

– Hirveästi ihmiset juoksee mystisten totuuksien perässä jossain pitkin maailmaa. Kiipeää vaikka Himalajalle ja niin edelleen. Ja on se varmasti kivaakin. Mutta totuuden etsimisessä turhaa. Kun tässähän se totuus kulkee kaiken aikaa.

On ollut kiinnostavaa jutella eri elämänkatsomuksen omaavien ihmisten kanssa. Suuresti arvostamani pappi, kirkon perheasian neuvottelukeskuksen entinen johtaja Marjatta Kaartinen sanoi haastattelussaan, että jokainen aito ihmisten välinen kohtaaminen, syvä vuorovaikutus, se on pyhä. Ei Jumala ole siellä jossakin kaukana. Jumala on siinä vuorovaikutuksessa. Hyvä vuorovaikutus on pyhä.

– Olen ihan samaa mieltä. Mutta mä en tarvitse siihen jumalaa kolmanneksi, minulle riittää se, että vuorovaikutus sinänsä on pyhä.

– Minulla ei ole ollut elämässäni minkäänlaista jumalakokemusta, eikä tarvetta jumalalle siihen ikäänkuin ylimmäksi viranomaiseksi. Mihin sitä siinä edes tarvittaisiin?

– Uskonnonfilosofit kuvaavat sitä samaa kokemusta, mutta heillä on siellä aina se Jumala mukana ikään kuin valmiiksi annettuna. Minusta sitä ei tarvita.

Jotenkin se ajatus, että vuorovaikutus on todellisuutta oli nyt tällainen äkillinen suuri ahaa – elämys minulle. Se kohta tästä hienosta kirjasta on jäänyt minulla jotenkin varjoon. Pitää kyllä lukea kirja uudelleen. Vaikkapa tulevalla Lapin ruskareissulla puolison kanssa. Samalla voidaan jutella siitä vielä uudelleen!

Vuorovaikutus tuntemattomien kesken

Puhutaan vielä hetki ihan käytännön vuorovaikutuksesta. Minusta kuulostaa uskomattomalta tuo sinun pitkä urasi keskustella ihmisten ongelmista yöllä, tuntemattomien kanssa, joista et tiedä mitään etukäteen! Sekin vaatii valtavasti rohkeutta. Miten sellaisesta tilanteesta voi selvitä ja miten auttaa?

Mä jäin myös vielä pohtimaan sitä, kun sanot, että halusit kirjassasi ravistaa semmoisen messiaan viitan joka ehkä tuli juuri tuosta ohjelmastasi. Panin merkille siellä Puistofilosofiatapahtumassa kun joku kysyi sinulta pitäisikö minun sitä tai tätä, niin vastasit aika tiukasti, että mä en pysty sitä sanomaan, että se sun täytyy itse miettiä.

– Joo, tottakai tein niin. Sehän olisi älytöntä mun ryhtyä siinä ketään opettamaan.

– Kun mä pidin sitä Yölinja ohjelmaa, niin se varsinainen ratkaisukeskeinen metodi siinä oli se, että kuunneltuani soittajan kertovan, että kaikki on päin helvettiä, pyrin selvittämään mikä on päin helvettiä ja mikä ei. Yritin kysymyksillä johdattaa ihmisia eteenpäin. Oleellista oli nimenomaan auttaa ihmistä itse hahmottamaan tilannettaan, ei tarjoamaan valmiita ratkaisuja. Jos tarjoaa ratkaisuja liian aikaisessa vaiheessa, tulee vastustus ja oma vastuunotto jää.

– Aika tyypillinen Yölinjan soittaja oli sellainen mies viisikymmentäkuusi joka soittaa kello kolme aamuyöllä, että pitäisi saada tuo viinaputki poikki, että miten? Siihen saatoin kysyä, että onko sulla sitä viinaa jäljellä siellä kotona. Johon mies että tuossahan sitä on mäyräkoirasta puolet ja puolikas viinapullosta. Kun sanoin, että mitä jos menet nyt sitten ja kaadat ne tiskialtaaseen, johon mies kauhuissaan, että on maksanut niistä paljon rahaa, että korvaatko sitten ne. Siihen oli helppo sanoa, että et ole vielä juonut tarpeeksi, että palataan asiaan sitten, kun olet. Soita sitten uudelleen.

– Kun ihmisellä on suuri ahdistus, niin kaikki on pimeää. Kun ongelmille annetaan nimet, niin usein jo se helpottaa. Se on jo ensimmäinen askel. Halusin päästä pian johonkin konkreettiseen. Käytiin läpi, mikä on kunnossa, niin sille ei tarvitse tehdä mitään. Niin tässä vaiheessa ihmisen suurin jäsentymätön ahdistuspaniikki jo helpottaa ja mieli ja hengitys ja pulssi tasaantuu ja tilanne saa jonkinlaiset raamit.

– Sitten voidaan käsitellä ongelmaa konkretian kautta. Periaatteeni oli, että puhelu ei lopu ennenkuin ihmisellä on joku suunnitelma, mitä hän tekee huomisaamuna. No ainahan se ei onnistunut, silloin sanoin että soita uudelleen vaikka viikon päästä.

– Kyllä siinä Yölinjalla aikalailla kaikki inhimillinen ja vähän epäinhimillinenkin tuli eteen. Ei varmaan jäänyt paljon sellaista kuulematta, mitä ihmiselämässä voi olla. Ja tietysti kokemustakin karttui, että aika pian oli jo jonkinlainen käsitys, toisen puhuessa, että mitä kaikkea tässä saattaa takana olla.

Rehellisyys vuorovaikutuksessa

Lopuksi puhutaan vielä hetki siitä rehellisyydestä, josta kirjoitit kirjassasi. Kaksoiselämän lopettamisesta. En ole sitä noin konkreettisesti koskaan aiemmin ajatellut. Se teki minuun ihan lähtemättömän vaikutuksen. Pitää uskaltaa olla rehellinen oma itsensä. Toki jollain tavoin tarvitsee elämässä suojata itseään ja säilyttää terve järki. Mutta olla aikomuksissaan ja toimissaan ja puheissaan ystävällisen rehellinen, rehellisesti haluta muillekin hyvää eikä vain itselleen. Ja myöntää itselleen, jos ajatukseni ovatkin olleet itsekkäät, pysähtyä ja tarvittaessa pyytää anteeksi.

Aina silloin, kun itselläni on ollut vaikeaa läheisten kanssa, on ratkaisu lähtenyt rehellisyydestä. Aluksi rehellisyydestä itseään kohtaan, siis siitä, että pysähtyy miettimään mistä tässä on kyse, mitä minussa tapahtuu, liittyykö tämä jotenkin johonkin muuhun aiempaan itselleni tapahtuneeseen. Sitten rehellisyydestä toista kohtaan, mitä hänen mielessään liikkuu, mitä minä hänestä luulen tai oletan, olenko kysynyt häneltä ja olenko kuunnellut.

Parisuhteessa ainakin tällainen rehellisyys johtaa rauhaan ja onnellisuuteen. Miksei siis muissakin suhteissa!?

Rehellisyys elämäntapana. Silloin kun havahduit asiaan, onko sinulla jotain omakohtaisia ajatuksia ja kokemuksia muille avuksi, miten se omana itsenään oleminen rehellisesti alkaa vaikka kaveripiirissä, harrastuksissa, töissä, politiikassa, yhteiskunnassa?

– No sehän lähtee siitä, että täydellisen avoin voi olla vain rakkaussuhteessa. Rakkaussuhde on sen edellytys. Se on ihan oma asiansa. Jos yrittää olla samalla tavoin avoin kaikille muillekin, ei siitä mitään tule. Se ei jatku hyvin, vaan siinä ollaan kaltevalla pinnalla. Se myös rikkoo rakkauden, parisuhteen luottamuksen ja erityislaadun.

– Se, miten muissa suhteissa toimii, riippuu siitä, mikä on tämän suhteen rooli tai yhteistyön tavoite, vaikka työpaikalla työnteko. Päämääränä on silloin, että työn teko sujuu hyvin ja se riittää. Ei ole mitään syytä, miksi siitä pitäisi tehdä mitään sen syvällisempää. Toki voi työkaverin kanssa ystävystyäkin. Mutta ei niin välttämättä tarvitse käydä. Jokaisen suhteen ei pidä olla tietynlainen.

– Pitää mielessään pystyä järjestämään, millaisessa roolissa halua eri ihmisiä elämässään pitää ja mikä on siihen rooliin tarvittava avoimuuden taso. Eli se on ihan opettelua ja oppimista. Sillä niistä selviytyy.

– Sitten se on myös luonnekysymys. Ihan minimalistinen tapa suhtautua muihin on, että ei ikäänkuin anna itsestään mitään sen enempää kuin mitä on välttämätöntä. Se on siinä mielessä vähän riskialtista, että silloin muut voi pitää sinua tylsänä tyyppinä. Voi myös valita jonkun tietyn roolin. Niitä rooleja on monenlaisia. Jos joku valitsee pellen roolin ja hauskan veikon roolin, niin sellaisena hän sitten on esillä.

Onko sellainen kovin voimakas rooli sitten jo vähän epärehellistä? Tai ainakin suojautumiskeino, jonka taakse piiloutuu.

– Tottakai se on selviytymiskeino. Kannattaa itse tiedostaa asia ja miettiä haluaako rakentaa sellaisen suojan ympärilleen ja minkä takia. Ja miettiä sitä, mitä sitten jää minuudesta jäljelle, jos on pelkkä pelle. Sitä en ainakaan suosittele.

– Mulla on sellainen tausta, että mä oon selvinnyt pitkään vaikenemisella ja saanut siitä viisaan ja tasapainoisen ihmisen leiman. Olen oikeissa paikoissa pitänyt turpani kiinni enkä ollut suuna ja päänä. Jos ei höpötä koko ajan saa harkitsevan leiman. Mutta kuitenkin on niin, että vaikeneminen ei todellakaan aina ole viisautta.

Entä nyt sitten kun totesit, että et enää haluaa mitään sellaista epärehellistä roolia, mikä silloin muuttui?

–No mä koitan nyt pitää huolta siitä, että mä sanon ainoastaan sen, mitä tiedän ja mikä on mulle totta. Enkä anna käsitystä että olen kaikkien alojen asiantuntija, kun en ole.

– Kun elän uutta elämääni, en halua sitä millään enää sotkea. Haluan, että se on selkeää, eikä siinä ole liikaa liikkuvia osia. Mä haluan vaan olla onnellinen ja tehdä sen mitä voin näillä resursseilla, mitä mulla on. Että edes vähän pystyisi vähentämään kärsimystä tässä maailmassa. Se on hyvä niin.

– Olen kirjoittanut kirjani minulle tärkeistä asioista. Jos se johdattaa lukijan hänelle tärkeiden asioiden äärelle, se on hienoa. Siinä olen pyrkinyt sanomaan sen, mitä minulla on oleellisista asioista sanottavaa. Jokaisen täytyy löytää se oma tiensä.

– Toivon kaikille blogin lukijoille onnea ja menestystä sillä omalla tiellään.

Tähän on hyvä lopettaa. Toivotuksiin löytää oma tiensä ja toteuttaa omien arvojensa mukaista elämäntehtäväänsä. Ja Saurin kirjan mukaan merkityksellisestä elämästä ja rakkaudesta löytyy sellainen onni, joka ei ole harhaa.

Lämmin kiitos erittäin kiinnostavasta haastattelusta, vaikuttavasta kirjasta ja esityksestä Puistofilosofiatapahtumassa, Pekka Sauri. Toivotan sinulle onnellista ja merkityksellistä elämää edelleenkin!

Viitteet:

1) Matti Keinänen ja Minna Martin. Mieli meissä. Tasapainoista arkea mielentämisen keinoin, Kirjapaja. Helsinki. 2019

2) Matti Sauri. Onnen harha. Helsinki, Minerva Kustannus, 2022