Huoli hoitajien työtaistelun vaikutuksesta potilasturvallisuuteen on suurta. Toimintaa on supistettu ja kiireettömiä toimenpiteitä on peruttu, koska niitä ei voida toteuttaa ilman hoitajia. On epävarmaa, pystytäänkö edes välttämätön kiireellinen hoito toteuttamaan suojelutyössä olevan, hyvin pienen hoitajamäärän turvin. Osassa erikoissairaanhoitoa toiminta on nyt lähes olematonta minimaalisen suojelutyöresurssin vuoksi.

Hoitajapula ja ylikuormitus ovat näkyneet käytännössä kaikissa tähänastisen urani työpaikoissa terveysasemasta sairaaloiden päivystyksiin, osastoihin ja poliklinikoihin. Kiire ja työvoiman puute puolestaan rasittavat hoitajien omaa terveyttä. Sairauspoissaolot ja irtisanoutumiset ruokkivat ylikuormituksen noidankehää, eikä nykyinen palkkataso houkuta uusia työntekijöitä. Aliresursoituihin toimipisteisiin on vaikea saada lääkäreitäkään töihin. Mikä tahansa terveydenhuollon yksikkö, joka on hoitajille palkitsematon tai epäterveellinen työpaikka, ei ole myöskään lääkäreille mielekäs ympäristö – puhumattakaan potilaista.

Vaativa ja korvaamaton työ

Jollain tasolla varmasti kaikki tietävät, miten paljon tietotaitoa hoitajan työ vaatii. Epäilen kuitenkin, että suurin osa meistä pitää päivittäisessä elämässä hoitajien osaamista itsestäänselvyytenä. Työtaistelun herättämä huoli pysäyttää miettimään sitä uudessa valossa.

Lääketieteen lisensiaatin tutkinnon suorittaneena osaan ehkä valita lääkkeet ja annokset oikein, mutta jos joutuisin itse laimentamaan suonensisäisiä lääkkeitä tai annostelemaan niitä, olisin hyvin pian pulassa. Osaan ommella ihoa, mutta haavanhoitoon perehtynyt hoitaja päihittää minut mennen tullen useimpien haavojen hoidossa. Leikkaussalissa minusta ei olisi anestesia-, instrumentti- tai valvovana hoitajana juuri mihinkään.

Työpisteestäni riippumatta pyydän päivittäin neuvoja hoitajilta käytännön asioissa, koska esimerkiksi monet laitteet ovat heille paljon tutumpia. Niin yksinkertaiselta kuulostava asia kuin potilaan asettaminen hyvään asentoon tutkimusta tai toimenpidettä varten ei aina lääkäriltä onnistu. Sairaalaolosuhteissa hoitajan asiantuntevat, koko vuorokauden kattavat havainnot esimerkiksi potilaan vaihtelevista oireista, tajunnantasosta tai hengityksestä täydentävät korvaamattomalla tavalla kokonaiskuvaani potilaan voinnista.

Hektisyyttä ja huonoja hetkiä

Hoitajan työ on usein myös psykososiaalisesti erittäin vaativaa. Etenkin sairaalaympäristössä lähes kaikki potilaiden tarpeet ja huolet kohtaa ensi kädessä hoitaja, ja vain osa niistä kantautuu lääkärin korviin. Jatkuvan kiireen ja ylikuormituksen vuoksi hoitaja ei välttämättä pysty vastaamaan kaikkiin tarpeisiin niin hyvin tai nopeasti kuin itsekin haluaisi. Jos kriittisesti sairas infektiopotilas tarvitsee välittömästi suoniyhteyden, happimaskin, nestehoitoa ja elintärkeän antibioottiannoksen, voi vakaammassa kunnossa oleva potilas joutua odottamaan apua WC-reissulle kohtuuttomaan pitkään. Jatkuva riittämättömyyden tunne on kuormittavaa kenelle tahansa.

Sairastaminen ja sairaalaympäristö aiheuttavat monesti potilaille ahdistusta, joka saattaa purkautua käytöksessä hoitajia kohtaan. Nuorena naisena minua joskus luullaan alkuun hoitajaksi. Harvoin, mutta silti liian usein, tämä johtaa asiattomiin sanavalintoihin ja äänensävyihin potilaiden suunnasta. Joskus seuraa anteeksipyyntö, kun potilas ymmärtää minun olevan lääkäri. Hoitajaparini on saattanut tehdä vuosikausien ajan enemmän kuin yhden ihmisen työpanosta palkkakuopassa, läpi työvoimakadon ja koronapandemian. Hänkö siis ansaitsisi lisäksi kuulla huutoa ja valitusta järjestelmän toimimattomuudesta, josta itsekin kärsii, mutta minä en? Samaan aikaan myös lääkäreiden kiire ja stressi kaatuvat luvattoman usein hoitajien kannettaviksi eri tavoin.

Missä kiitos?

Lääkärinä minulle on aivan käsittämätöntä, ettei hallitus ole halukkaampi panostamaan taloudellisesti hoitajapulan ratkaisemiseen. Henkilökohtaisesti en tiedä, kestäisinkö yllämainituista syistä päivääkään hoitajan työtä. Heille, jotka haluavat tehdä sitä vuodesta toiseen, kuuluu asianmukainen korvaus, sitä kautta riittävästi resursoitu ja hyvinvoiva työyhteisö sekä mahdollisuus tehdä työnsä niin hyvin, että se tuntuu mielekkäältä. 

Nykytilanteessa hoitajat venyvät jaksamisen äärirajoille ylikuormituksen noidankehässä potilasturvallisuuden toteuttamiseksi. Kun sekään ei riitä, turvaudutaan tilapäisiin ostoresursseihin sen sijaan, että panostettaisiin perusasioiden korjaamiseen.

Me kaikki – hoitajien työkaverit, potilaat ja omaiset – voimme tehdä pienen osuutemme osoittamalla tukemme ja kunnioituksemme korvaamatonta ja selvästi alipalkattua hoitajakuntaa kohtaan. Kauniit sanat tai muodolliset pikkukorotukset eivät kuitenkaan riitä ratkaisemaan sitä kriisiä, jossa terveydenhuoltomme on. Vetoan Sanna Marinin hallitukseen: nyt tarvitaan kipeästi lisäresursseja hoitajapulan kierteen katkaisemiseksi. En näe muita järkeviä vaihtoehtoja, kuin vihdoinkin nostaa hoitajat palkkakuopasta.