Lääkärin sosiaalinen vastuu ry

Kuuntelusta se alkaa: Blogi 3

Share

Mitä sanoa ihmiselle, jota ahdistaa tämä rikkinäinen vastakkainasettelun repimä maailma kaikkine uhkakuvineen?

Nina Pyykkösen haastattelu.

Tämä on KUU- hankkeen kolmas blogi. Hanke tähtää yhteiskuntarauhan säilyttämiseen toinen toistaan kunnioittavaa, mielentävää keskustelua edistämällä. Nimi on valittu sen takia, että tällaisessa keskutelussa on tärkeää aloittaa kuuntelusta!

KUU hanke osallistuu YLE:n ja Erätaukosäätiön #HYVINSANOTTU Kunnioittavasti keskusteleva Suomi yhteistyöhön noin 150 muun toimijan kanssa. Kuu hankkeessa on mukana Psykologin sosiaalinen vastuu ry ja taustatukea olen saanut myös Mentalisaatioyhdistyksestä.

Tämä blogi perustuu haastatteluun ja vuoropuheluun psykologian lisensiaatti, psykoterapian erikoispsykologin, yksilö- ja ryhmäpsykoterapeutin, työnohjaajan ja joogaopettajan Nina Pyykkösen kanssa.

Tämän blogin kuvani ovat revontulista Porissa, Anttooran venelaiturilta kuvattuna. Ensimmäiset kolme tämän 15.1.2022 ja Porin Kuuminaisten rannalta 17.4.2021.

Tutustuin Ninaan ehkä puolisen vuotta sitten muutaman palaverin kautta, jossa mentalisaatiosta (mielentämisestä) kiinnostuneet toimijat keskustelivat hankkeistaan psykiatrian dosentti Matti Keinäsen kanssa ryhmässä. Matti Keinänen on Mieli meissä. Tasapainoista arkea mielentämisen keinoin – kirjan toinen kirjoittaja (1). Edellisessä blogissani on hänen haastattelunsa. Nina teki heti minuun suuren vaikutuksen iloisella elävyydellään ja sillä, miten selkeän sujuvasti hän puhui syvällistä asiantuntemusta huokuvia asioita puhekielellä. Kerrassaan kadehdittava kyky! Varmasti näiden ominaisuuksiensa takia Nina onkin kiireinen ja suosittu asiantuntija, joka on monessa mukana. Niinpä arvostan todella paljon, että hän löysi aikaa tähän haastatteluun.

Tuollainen osaaminen ja se, miten helposti asiat loksahtivat Ninan toimesta kohdalleen, tässäkin haastattelussa, on kunnioitusta herättävää ja minua kovasti innostavaa! Meille oli sovittu tunnin juttutuokio, vähän yli kyllä meni. Lopussa Nina kiitti siitä, että oli saanut rauhassa pauhata asioita. Nauratti, minähän olisin kuunnellut häntä vaikka miten pitkään. Hän yhdisteli tärkeitä asioita yksilön ahdistuksesta evoluution tuottamaan ihmisen neurobiologiseen rakenteeseen ja maailmantilanteeseen todella oivaltavalla tavalla. Sanoin, että tämä keskustelu viritti minua kovasti aiheeseen ja aion tuoda näitä seikkoja esiin tulevissa KUU keskustelutilaisuuksissakin. Mutta aloitetaanpa alusta!

Ensimmäinen kysymykseni oli juuri tuo otsikossa oleva. Miten vastata ihmisten hätään tässä maailmassa, jossa uutiset tuovat joka päivä uusia uhkakuvia. Elämme ristiriitaisessa, monimutkaisten ja suurten asioiden maailmassa. Ilmastonmuutoksen, covidin ja poliittisten selkkausten ja sotien pakolaisaaltojen ja kärsimyksen kuvat tulvivat tietoisuuteemme monta kertaa päivässä. Sosiaalinen media kuohuttaa tarkoituksella tunteita ja polarisaatiota ja loukkaantumisia lietsotaan kaikkialla. Näihin sitten ihmiset vastaavat syyttelemällä pahiksia ja liittoutumalla hyviksien leireihin. Kumpikin leiri vaan on eri mieltä siitä kummat on kumpia. Niinpä kyselin tuleeko Ninalle jotain tästä mieleen ja miten hän ajattelee, että olisi hyvä toimia jos haluaa auttaa muita ja itseäänkin.

Ja Ninallehan tuli mieleen, paljonkin! Aluksi hän toi esiin sen turvattomuuden tunteen, joita nämä uhkakuvat tuovat kenelle vaan ja erityisesti ihmisille, jotka ovat kokeneet kovia lapsuudessa ja nuoruudessa. Sen takia perusluottamus toisiin ihmisiin, tähän maailmaan ja elämään ylipäätään, saattaa olla kovin heikoilla. Silloin on turvallista kärjistää ja liittyä kriittisesti yhteiskuntaan, viranomaisiin, tieteeseen ym. suuntautuviin salaliittoteorioihin ja ryhmiin. Tällainen polarisoiva ryhmä tuo sitä puuttuvaa turvaa, uhkaavat asiat voi siirtää muihin ja yhdessä asioiden vastustaminen tuo joukkovoiman tunnetta. Hän toi esille äskettäin British Medical Journalissa olleen tutkimuksen tähän liittyen (2) ja (3). Tällainen tieto voi helpottaa meitä ymmärtämään salaliittoteorioiden suosiota, mutta ahdistunutta itseään tämä ei välttämättä auta.

Nina kertoi, että kun hänen vastaanotolleen tulee ihminen, joka on niin ahdistunut kaikesta ympärillään vellovista ristiriidoista ja epävarmuuksista, että pelkää tulevansa hulluksi, aloitetaan siitä, että tällaisissa tilanteissa ahdistus, pelko ja raivo ovat kaikki ihan normaaleja biologisia reaktioita välittömään vaaraan. Tästä päästään hyvään alkuun. Mutta aivomme pystyvät muuhunkin. Se vaatii vaan enemmän turvallisuuden kokemusta, ponnisteluja ja usein toisen ihmisen tukea.

Seuraavaksi pääsimme meidän molempien mieliaiheeseen, evoluution tuomiin näkökulmiin ihmiseläimestä. Nina ja minä, molemmat syvästi kokevina luontoihmisiä. Ja minä juuri Astrobiologian kurssin käyneenä ja erinomaisen kirjan aiheesta lukeneena (4). Lajit ovat maapallolla kehittyneet ja säilyneet kukin sellaisten avujen turvin, jotka ovat luoneet niille olemassaolon taistelussa mahdollisuuden selviytyä. Jokaiselle lajille kehittyivät omat vahvuudet, joiden avulla ne selvisivät ja lisääntyivät. Tai oikeasti niin päin, että ne lajit jotka onnistuivat sattuman saatossa kehittämään sopivat vahvuudet, niin vain ne selvisivät, kukin omissa ekologisessa lokerossaan. Ihminenhän ei ole kovin suuri ja pelottava, eikä kovin pieni ja vikkelä, ei kovin vahva eikä kovin nopea, ei paksukuorinen eikä varustettu vaarallisilla sarvilla tai syöksyhampailla. Vaan ihmisen ainoana etuna ovat nimenomaan monikerroksiset aivot ja niiden ainutlaatuinen kyky sosiaaliseen kognitioon ja yhteistyöhön.

Alkuihminen oli metsästäjä ja keräilijä. Laumaeläin, jonka elämään kuului äkillisiä ponnistuksia vaativia saalistuksia ja pakenemisia, rauhallista keräilyn ja vaeltamisen jaksoja ja lepoa. Lauma huolehti heikommista, puolustuskyvyttömistä jälkeläisistään ja tämä salli aivojen kehittymisen hitaasti lapsuudesta aikuisuuteen. Aivomme kehittyivät etsimään uhkakuvia ja reagoimaan äkillisissä vaaratilanteissa “taistele tai pakene”- reaktiolla. Tästä oli hyöytyä alkuihmiselle. Tässä vaiheessa piti ottaa jälleen Keinäsen ja Martinin erinomainen kirja (1) esiin ja kerrata aivojen osien nimityksiä. Tähän aivojen toimintoon ns automaattiseen mielentämiseen tarvitaan hermoratajärjestelmiä, jotka sijaitsevat väliaivoissa, limbisessä järjestelmässä (emotionaalinen järjestelmä, erityisesti mantelitumake (amygdala) ja tyvitumakkeet (basaaligangliot)) sekä aivokuoren otsalohkon takaosassa ja ohimo-osassa. Tämän aivojen toiminnan turvin niin esi-isämme kuin mekin kykenemme ajatustakin nopeammin selviämään äkillisistä vaaratilanteista, oli se sitten vauhdilla kohti tuleva alkuhärkä tai auto. Tämä ns ulkoiseen informaatioon pohjaava aivojen osa on osittain synnynnäistä ja tiedostamatonta, joskin sitä voi opetella jarruttamaan ylempien aivon osien kautta. Ja tämä on vaativa ja oleellinen asia!

Alkuihmiselle kehittyi myös vaativampi ja hitaampi tapa käyttää aivoja ns harkittu mielentäminen. Harkittu mielentäminen on aivojen sisäistä mielentämistä, asioiden pohtimista ja oppimista. Siihen osallistuvat useat aivokuoren osat, jotka toimivat yhdessä, painottuen otsalohkoon ja päälakilohkoon. Harkittu mielentäminen opitaan vuorovaikutuksen kautta. Slle luodaan pohja jo lapsuudessa. Vauvan ja hoivaajan välinen vuorovaikutus antaa pohjan tälle ja elämänaikainen vuorovaikutus kehittää mielentämiskykyä edelleenkin. Nimenomaan tämän aivojen toiminnan turvin kykenemme yhteistyöhön toistemme kanssa, näkemään, että toisella on omat ajatuksensa ja tarpeensa ja toiveensa ja että meidän pitää sovittaa ne yhteen, kun toimimme yhdessä. Vuoroaikutus toinen toistemme kanssa on ollut myös pohja kulttuurievoluutiolle ja kyvylle oppia ja kehittyä. Sen turvin alkuihminen kykeni elämään laumassa ja puolustautumaan ulkoisia uhkia vastaan suunnitelmallisesti ja nykyihminen kehittämään koulut ja yliopistot, taiteita ja tieteitä ja kurottamaan jopa kohti lähiplaneettoja. Pelkästään automaattisella mielentämisellä ei tällaiseen olisi kyetty.

Kun kyselin, millä tavoin ihmisiin voisi vaikuttaa niin, että alkaisimme ymmärtämään itseämme ja toisiamme ja tätä maailmaa, vastasi Nina, että meitä pitäisi herätellä ajattelemaan ja käyttämään tätä kaikkein kehittyneintä aivojemme osaa, kykyä harkittuun mielentämiseen. Harkittu mielentäminen ei ole niin helppoa kuin automaattinen. Se vaatii riittävää turvallisuuden kokemusta ja sen jälkeen vielä aika paljon pohtimista. Eikä kaikki, mitä pohtiessa löytyy ole välttämättä aina niin mukavaa, taustalta voi löytyä omia lapsuuden traumoja, omaa huonoa käyttäytymistä, jota ei oikeastaan kannata yrittääkään laittaa muiden syyksi. Eli ensin pitää herätä ihmettelemään, miksi olen sellainen kuin olen, miksi reagoin näin ja miksi naapuri reagoi näin ja miksi koko maailma reagoi tällaisin tavoin. Voisiko tässä olla vallalla se sama biologinen, inhimillinen reagointitapa, joka käynnistyy vaaran uhatessa. Ja tässä on se todella hyödyllinen näkökulma, jonka Nina toi esiin, että meidän maailmamme on automaattisesti mielentävä ja suurelta osin reaktiivinen, jolloin jätetään ihmisen korkealle kehittynein kyky, harkittu mielentäminen vajaakäytölle! Mitä turvattomammaksi hermojärjestelmämme tulkitsee vallitsevat olosuhteet, sitä vähemmän mentalisoivat aivorakenteemme ovat käytössämme. Ja juuri niitä me tällä hetkellä tarvitsisimme kipeästi!

Ihminen on aina yksinomaan itse vastuussa omasta reagoinnistaan! Tämän Nina toi selkeästi ja painokkaasti esille. Eikä sitä vastuuta voi sysätä toiselle, joka sanoi tai teki jotain ja syyttää siitä muita. Vaikka toisten ihmisten sanat ja teot voivat herättää meissä hyvin voimakkaita tunteita, ihminen on aina kokonaan vastuussa omista teoistaan. Siksi ihmisen kuuluu aluksi rauhoittua, jos on jostain kiihtynyt. Ulommat aivokuoret eivät kykene toimimaan täydellä teholla, kun on tunteen vallassa. Silloin ei kannata ottaa osaa keskusteluun, vaan pyrkiä rauhoittamaan itseään. Poistua vaikka tilanteesta, hengitellä rauhallisesti, nukkua yön yli. Ja jos maailma kaikkine viestimineen kertoo koko ajan uhkista ja hälytystiloista saattaa joutua krooniseen reaktiiviseen tilaan. Silloin pitää poistua somesta, laittaa kännykät kiinni ja olla hetken hiljaa ja rauhassa omine ajatuksineen. Mennä mielellään luontoon. Sieltähän me olemme lähtöisin. Siellä rauhoittumiseenhan meillä on ihan biologinen kyky. Ne esi-isämme pärjäsivät, jotka kykenivät myös lepäämään. Luonnossa! Taiteen teko, luominen, leikki, liikunta, myös ne kaikki rauhoittavat.

Jokaisen kannattaa opetella se oma tapa tunteiden hallintaan. Hyvää, mielentävää vuorovaikutusta ei voi aloittaa mistään muualta kuin omasta itsestään. Tunteet kannattaa ottaa vastaan ja kohdata, ne kertovat että ollaan jonkun meille tärkeän asian äärellä ja antaa tunteiden tulla ja mennä. Pahin kiehunta menee usein ohi jo 15 minuutissa, muistuttaa Nina. Tärkeintä on ymmärtää, että kun on tunteiden vallassa ei kertakaikkiaan näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan kaikki värittyy oman tunteen kautta ja usein todellisuus myös vääristyy. Muuten jää elämässään sille asteelle, että omat tunteet on yhtä kuin todellisuus. Ja toinen on sellainen kuin minä oletan. Kuitenkin usein asiat ovatkin usein jotain aivan muuta.

Harkittu mielentäminen onnistuu kunnolla vasta rauhoittuneena. Ja mielellään kasvokkain. Nina muistuttaa, että läsnäolo auttaa meitä ajattelemaan muutakin kuin itseämme ja tunteitamme ja muistamme, että toisellakin on omat tunteet ja ajatukset. Ei pidä olettaa, pitää kysyä. Ja kuunnella vaihtoehtoisia näkökulmia, tarkastella niitäkin aivan rauhassa, ja parhaimmillaan vähän uteliaanakin. Ai, tuollaisellakin tavalla voi ajatella, onpa kiinnostavaa. Sosiaalisen median keskustelu on usein vaikeaa, koska se tapahtuu kasvottomana ja pahimmillaan nimimerkin suojin. Silloin jää kaikki sanaton viestintä puuttumaan. Kun olemme kasvokkain, vuorovaikutus sisältää paljon mielenterveyttä tukevia elementtejä, luemme toinen toistemme kasvoja ja ilmeitä, ja tuotamme luontaisesti kehollisessa viestinnnässämme turvallisuutta rakentavia vihjeitä; en ole vaarallinen, tarkoitan hyvää sinulle, ymmärrän sinua, olet hyvä tuollaisena. Ja ymmärrämme, että ihmisiähän tässä vain ollaan, kumpikin. Vaikka ajattelisimme eri tavalla. Kun usein itse se ongelma ei ole ongelma, vaan se miten suhtaudumme siihen. Joskus voidaan olla rauhassa eri mieltäkin. Sitä voi sallia rauhassa ristiriitaisten faktojen ja mielipiteiden ja tunteiden olla olemassa ilman että ahdistuu yli äyräiden. Tällaisissa olosuhteissa mielentämiskyky lisää omaa kykyä selvitä ongelmatilanteissa, niin yksilö- kuin yhteiskuntatasollakin. Ihmiskunta pystyy ratkaisemaan ongelmansa vain toimiessaan yhteistyössä mielentävällä tavalla!

Jonkun lehden toimittaja oli pyytänyt nopeita vinkkejä parempaan vuorovaikutukseen ja Nina oli tuntenut olonsa turhautuneeksi, kun olisi niin hyvä ymmärtää tuo kaikki edellä sanottu ensin. Toisaalta sitten aloimmekin pohtimaan, että onhan niitä “temppujakin”. Nina on joskus yllättänyt ärhäkän someväittelijän sanomalla, että kunnioitan mielipidettäsi, vaikka olenkin eri mieltä. Oli syntynyt hämmästynyt hiljaisuus, eihän tämän näin pitänyt mennä, “somekäsikirjoituksen” mukaan nyt piti tulla rähinä! Ja keskustelu sai toisenlaisen rakentavan ja hyväntahtoisen suunnan. Itsekin muistelen muutaman somekeskustelun, joissa joku on sanonut yllättävän, lämpimän ja humoristisen kommentin äkäiselle keskustelukumppanille, joka yllättyi ja suli kokonaan. Ja minäkin olen kertaalleen onnistunut jatkaman oikein antoisasti keskustelua, jonka alussa toinen kritisoi jotain tiettyä puolta ottamastani luontokuvasta. Sanoin hänelle vain yksinkertaisesti että, kyllä, sinä olet aivan oikeassa, niinkuin hän olikin! Ja siitä alkoi antoisa keskustelu luontokuvauksen ongelmista. Puolisoni kertoi, että oli työssään ottanut tavaksi kuunnella aktiivisesti työkavereitaan, erityisesti sellaista, jonka kanssa on ollut hankala tehdä yhteistyötä. Olimme juuri keskustelleet aktiivisen kuuntelun kirjasta (5) ja hän päätti laittaa opit heti kokeiluun. Niinpä hän oli hiljaa ja oikeasti kuunteli mitä toinen sanoi kiihtyneenä. Hän toisti ystävällisellä äänellä ne samat toisen sanomat sanat. Jolloin toinen rauhoittui heti ja jatkoi: “JUURI niin!” ja keskustelu kääntyi kokonaan toisenlaiseksi. Ja mikä kaikkein oudointa, keskusteluvälit muuttuivat pysyvästi paremmiksi. Mekin aloimme puolison kanssa kotona tekemään tietoisesti samaa. Kun toinen oli jostain tuohtunut, toinen saattoi toistaa sanasta sanaan, vaikka että olet “pahoillasi kun viivyttelin töissä ja jouduit odottamaan tunnin turhaan”. Ja edelleenkin se onnistuu rauhoittamaan tilanteen. Joka kerta. Mitä tässä tapahtuu? Aktiivinen kuuntelu ja vilpitön arvostuksen osoittaminen toiselle tekee hyvää! Ja on hyvä alku mielentävälle vuorovaikutukselle. Ja kas, pääsimme KUU- kampanjan perusajatukseen “Kuuntelusta se alkaa!”

Hyvä vuorovaikutus vahvistaa mielenterveyttämme ja lisää edelleen mielentämiskykyämme. Sen osoitti tämäkin kohtaaminen. Taas onnistuin sotkeutumaan teknisiin ongelmiin haastattelun tallentamisessa. Mutta se kohtaaminen, se oli niin tärkeää ja voimaannuttavaa, että haastattelu melkeinpä kirjoitti itse itsensä. Lämmin kiitos Nina. Myös siitä kun tarkistit ja täydensit sellaista, mitä en ollut huomannut. Ja lämmin virtuaalihalaus!

Lähteet:

1) Keinänen, Matti ja Martin, Minna: Mieli meissä – Tasapainoista arkea mielentämisin keinoin, Kirjapaja, Helsinki 2019

2) Bellis, M. A., Hughes, K., Ford, K., Madden, H. C., Glendinning, F., & Wood, S. (2022). Associations between adverse childhood experiences, attitudes towards COVID-19 restrictions and vaccine hesitancy: a cross-sectional study. BMJ open, 12(2), e053915.

3) Milan, S., & Dáu, A. L. B. (2021). The Role of Trauma in Mothers’ COVID-19 Vaccine Beliefs and Intentions. Journal of Pediatric Psychology, 46(5), 526-535.

4) Kirsi Lehto. Astrobiologia. Elämän edellytyksiä etsimässä. 2019

5) M Nichols.The Lost Art of Listening