Viisitoistavuotiaana seisoin viulu kädessä ja pelkäsin – yleisöä ja opettajaa, itseäni. Opettajan lannistava tyyli ja luonteeni varmistivat sen, että minusta ei tullut muusikkoa. Vaikka harjoittelin armottomasti, sävelistä ei tullut toivotunlaisia. En halunnut esiintyä enkä pystynyt vetämään jousenmittaa vapisematta päästä päähän yleisön edessä.

En kuitenkaan päästänyt itseäni vähällä. Minusta tuli lääkäri. Voisi ajatella, että tämä ammatti ei ole pelkääjiä varten. Opiskelukaverit ja kollegat vaikuttivat vahvoilta ja määrätietoisilta. Minä tein töitä, kuuntelin sivusta ja yritin ymmärtää vahvana olemista. Opin retoriikan ja tavat, miltä vahvat ihmiset näyttävät ja kuulostavat. Nykyään pidän oman alani luentoja, yritän vakuuttaa ihmisiä, sydämeni yltyy kiitolaukkaan harvakseltaan. Minulle on pikkuhiljaa valjennut, että muutkin huijaavat, näyttävät muulta kuin ovat. Vapisevat hiljaa kun muut eivät näe.  Törmäsin viime kesänä mökkitiellä karhuun ja katseemme kohtasivat. Tavoitin sen silmistä pelon, vaikka karhu on voiman ja rohkeuden vertauskuva. Suupielen värähdys, silmissä viivähtävä sameus, ajatuksen aikalisää hakeva yskähdys – tiedän miltä  ihminen näyttää kun hän pelkää. Kaikki pelkäävät.

Pari vuotta sitten aloin kirjoittaa facebookkiin lyhyitä tarinoita. Se tuntui sopivalta tavalta olla mukana ihmisten keskustelussa, mutta samalla etäällä, näppäimistön takana. Jotkut kannustivat kirjoittamaan lisää. Sekoitin kertomuksiin enemmän fiktiota, mutta kirjoitin tunteet puhtaina. Päästin itseäni ruudulle, vaikka pelotti. Nyt kirjoitan lähinnä itseäni varten. Vapisen edelleen ajoittain, viulunjousi värähtää. Olen tunnistanut ilmiön  – sen nimi on herkkyys. Sitä ei löydy tautiluokituksesta, mutta sen voi valjastaa luovuuden työkaluksi.

Aloitin viime syksynä sanataideryhmässä. Opettaja on kannustava ja tekstiä on syntynyt paljon. Olen löytänyt minulle parhaiten sopivan taidemuodon. Novelleja ja runoja. Pääasia on, että tunteet ovat totta, vaikka tarina on fiktiivinen. Hyvää tarinaa ei synny, jos ei ole valmis paljastamaan itseään. Ihmisyys on aarrearkku, josta voi ammentaa loputtomasti – ohikulkevien ihmisten ilmeitä, nopeita niiskaisuja ja töksähtäviä lauseita, omia pelkoja. Niistä saa tarinoiden ainesosia. Meistä ihmisistä on moneksi.

Teen infektiolääkärin työn lisäksi tutkimustyötä ja kirjoitan ohjeistuksia terveydenhuollon ammattilaisille. Tiedekirjoittajan taustasta on hyötyä tarinoiden kehittelyssä. On oltava looginen, ekonominen ja pysyttävä aiheessa. Hyvä novelli kestää vain yhden teeman samoin kuin tieteellinen käsikirjoitus tai ohje. Tiede on uuden luomista, samoin fiktio. On turha toistella vanhoja, useaan kertaa sanottuja, jos ei pysty tarjoamaan uutta. On kuitenkin muistettava, että kaunokirjallisuus on vapaa viitteistä ja tunteita ei tarvitse perustella. Se on vapauttavaa.

Valkoisessa takissa olen lähinnä mies

Kun luottamus on vaikeinta saavuttaa, madallan ääntäni

helpoin tapa olla

naivistinen piirros

reikäfarkuissa ja rastoissa

sukupuolineutraali uskontovapaa päivänavaus

kimeä lapsenääni ajoittain kevytkenkäinen hupakko ja

hänen pitää luottaa henkensä käsiini

Fiktiossa ei ole tabuja. Olen kirjoittanut sairaala-aiheisia runoja, jotka aukovat sairaalamaailman myyttejä. Lääkärin itsetunto, sairaalahierarkia ja potilaan ja lääkärin välinen kommunikaatio ovat kiinnostavia aiheita, joiden käsittelyyn runo soveltuu hyvin.

Sankaritarinat eivät ole aina kiinnostavia saati uskottavia. Lääkäreillä on samoja tarpeita, haluja ja pelkoja kuin muillakin. Potilaan edessä lääkäriltä vaaditaan vahvuutta. Vahvuus tarkoittaa avun tarjoamista, parhaansa tekemistä, aitoa kiinnostusta ja hyvää koulutusta, mutta myös nöyryyttä ja kykyä myöntää rajoituksensa. Nykypäivän auktoriteettien kyseenalaistaminen on tuonut mukanaan myös hyvää. Lääkäri ei voi enää pönöttää professionsa takana, väistellä yhteiskunnallista keskustelua tai paeta potilaan epäluuloja.

En edelleenkään nauti esiintymisestä. Viihdyn paremmin kulisseissa, mutta altistan itseni säännöllisesti ihmisten arviolle. Harjoittelen heikkona olemista. Olen oppinut toimimaan pelkoni kanssa ja sietämään sitä, valjastanut sen työtehoa lisääväksi ja narsismia suitsivaksi piiskaksi. Kun pelko uhkaa käydä liian suureksi, voin valuttaa sen paperille, hajottaa tavuiksi ja kirjaimiksi ja koota lauseet uudelleen. Voin vaihtaa persoonallisuutta, tallentaa tarinan tai runon omaksi ilokseni tai näyttää sen ystävälle.

 

Valkoinen takki suojaa

vaikka vaatekuituun kuivunut epävarmuus

periytyy vielä laitospesulan jälkeen

käy ilmeiseksi kun lämmitän takin itselläni

omalla oppimäärälläni

ei lakkaa kuiskaamasta

          täyttyvätkö kriteerit?

 

Reetta Huttunen, sisätautien ja infektiosairauksien erikoislääkäri, Tays:n infektioyksikön apulaisylilääkäri, lääketieteen tohtori ja infektiosairauksien dosentti.