Edessä olevan sote-uudistuksen suurin haaste on se, onnistuuko se löytämään ja herättämään henkiin katoamassa olevan väestövastuisen oma- ja perhelääkäriyden.

Vajaa 10 % perusterveyshuollon potilaista on terveys- ja sosiaalipalvelujen suurkäyttäjiä. Eniten käyntejä tekevä kymmenys potilaista tekee jopa puolet käynneistä, eniten käyntejä tekevä 1 % potilaista tekee noin kuudesosan kaikista käynneistä. Terveyskeskuslääkärit käyttävät 4/5 osan ajastaan potilaiden viidesosan kanssa (Larivaara 1987, Jyväsjärvi 2001, Koskela 2008, 2014). Näihin lukuihin ei ole laskettu käyntejä terveydenhoitajien, sosiaalityöntekijöiden tai muiden sote-viranomaisten luona.

Jopa kolmasosa terveys- ja sosiaalipalvelujen suurkäyttäjistä, ja 3% kaikista perusterveydenhuollon potilaista, on näiden palveluiden pitkäaikaisia suurkäyttäjiä. Pitkäaikaiset sote-palveluiden suurkäyttäjät ovat moniongelmaisia potilaita, jotka kärsivät somaattisista ja psykiatrisista sairauksista, jatkuvista ja vaihtelevista ”toiminnallista” selittämättömistä oireista ja käyttävät runsaasti erilaisia lääkkeitä. Moni heistä ovat työttömiä, syrjäytyneitä, eronneita tai iäkkäitä ja turvattomia yksineläviä, monilla on taustallaan eri asteisia traumaattisia kokemuksia.  

Kapean medikalisoivaa näkemystä edustavat lääkärit kokevat suurkuluttajat oireineen ”hankalina”. Moniongelmaisia potilaita pompotellaan usein lääkäriltä toiselle tai tutkimuksesta toiseen. Käytäntö kuluttaa sekä lääkäreitä, potilaita että hoitojärjestelmää.

Potilaan rinnalla vuosikausia kulkevan oma- ja perhelääkäriyden on osoitettu olevan paras ja edullisin hoidollinen ratkaisu (Larivaara 1987, Jyväsjärvi, Koskela 2008, 2014, Raivio 2016).

Pitkäaikaisen hoidon tai kuntoutumisen tuloksellisuuden edellytys on molemminpuolinen hyvä hoitosuhde. Potilas ei kuitenkaan kykene sitoutumaan hoitoon, jos hän ei koe lääkärin suhtautuvan häneen myötäelävällä respektillä. Tässä suhteessa potilaan valinnanvapauden tulisikin tarkoittaa potilaan oikeutta löytää itselleen vuosikausia rinnalla kulkeva omalääkäri. Potilaan ja hänen elämäntilanteensa tunteminen säästää lukemattomia lääkärikäyntejä, turhia kyselyjä ja loputtomia kalliita tutkimuksia.

Suurkäyttäjien hyvän hoidon kannalta parhaan vuosikautisen oma- ja perhelääkäriyden toteuttaminen on helpompaa julkisissa terveyskeskuksissa, joissa väestövastuiset lääkärit toimivat pysyvissä työsuhteissa moniammatillisine tiimeineen (mm. HUCCO ja POTKU-projektit). Parhaiden lääkäreiden houkutteleminen terveyskeskuksiin edellyttää kuitenkin lääkäreiden palkkauksen ja toimenkuvan kehitystä, jossa myös osa-aikaiset työsuhteet ovat mahdollisia.

Väestövastuisen oma- ja perhelääkärin väestö voi olla väestöryhmän laadusta riippuen 1700-2000 henkilöä, jolloin lääkärillä olisi asiakkainaan korkeintaan 20-25 suurkuluttajaa. Tällöin lääkärillä olisi riittävästi aikaa löytää nämä potilaat erilaisten vaikeuksien kanssa painivina ihmisinä. Potilaan hoidon kannalta rakentavien ”ei”-sanojen käyttö ei onnistu, jos lääkäri ei tunne potilastaan eikä hänellä ole riittävästi aikaa tämän kohtaamiseen.

Vastavuoroisuus säästää ja persoonaton välineellisyys kuluttaa euroja ja energiaa.

Matti O. Huttunen, professori, psykiatrian erikoislääkäri

Viitteitä:

Balint M: The Doctor, his Patient and the Illness. Revised Edition. International Universities Press, Incorporated, 2002 

Huttunen MO: Kuinka sanoa potilaalle ”ei”? Duodecim 1996;112(6):457

Huttunen MO: Respektiä ja rakkautta. Prometheus kustannus Oy, 2016

Jyväsjärvi S: Frequent attenders in primary health care. A cross-sectional study of frequent attenders’ psychosocial and family factors, chronic diseases and reasons for encounter in a Finnish health centre. Acta Universitasis Ouluensis. Medica. D 639. University of Oulu 2001.

Koskela T: Terveyspalvelujen pitkäaikaisen suurkäyttäjän ennustekijät. Kuopion Yliopiston julkaisuja, 2008.

Koskela T: Millaisia ovat eniten palveluja käyttävät terveyskeskusten potilaat? www.sosiaalikollega.fi

Larivaara P: Terveyskeskuksen lääkäripalvelujen suurkäyttäjät. Oulu: Acta Univ Oul D 164, 1987.

Raivio R: Hoidon jatkuvuus perusterveyshuollossa. Tampereen Yliopisto, 2016.