Säännöllinen liikunta on yksi terveenä ja toimintakykyisenä pysymisen kulmakivistä. Lääkäreiden kuuluu kannustaa potilaitaan liikkumaan ja aiheesta on julkaistu myös Käypä hoito –suositus, jonka mukaan aikuisten tulisi liikkua kohtuukuormittavasti 2,5 tuntia tai rasittavammasti 1 tunti 15 minuuttia viikossa. Lisäksi pitäisi kasvattaa lihasvoimaa jumpassa tai kuntosalilla vähintään kahtena päivänä viikossa. Liikuntatapojen hyötyjen nyansseista toki keskustellaan ja uusia tutkimuksia julkaistaan, mutta Käypä hoitoa voi edelleen pitää pätevänä yleislinjauksena.

Liikunnalla on runsaasti tunnettuja terveyshyötyjä. Se on tärkeää sydän- ja verenkiertoelimistön kunnon kannalta ja pitää verensokerin aisoissa. Painon pudotuksessa liikunta ei merkittävästi karista kiloja ellei liiku syömisen sijasta, mutta pitkällä tähtäimellä se tukee painonhallintaa. Hyvä lihaskunto parantaa koordinaatiota ja ylläpitää liikkumiskykyä myöhemmällä iällä. Onpa liikunnalla osoitettu olevan tehoa lievässä ja keskivaikeassa masennuksessakin masennuslääkkeiden veroisesti ja liikkuvan oppimiskyky näyttäisi olevan sohvapeunaa parempi. Yhteisliikunta on myös monille oiva sosiaalisen yhdessäolon muoto ja yhdessätekeminenhän on myös yhdistetty tutkimuksissa parempaan terveyteen.

Miksi suositus ei aina toteudu?

Suomessa tehdyn liikuntatottumusten kartoituksen mukaan vapaa-ajan sekä työmatka- ja kuntoliikunnan harrastaminen riippuu sosioekonomisesta asemasta. Hyvätuloiset ja pitkälle koulutetut työikäiset liikkuvat useammin kuin muut, eivätkä nämä erot ole vähentyneet viimeisen 30 vuoden aikana. Valitettavasti on myös niin, että liikkumattomasta lapsesta tulee junnufutaria tai pikkuballeriinaa todennäköisemmin liikkumaton aikuinen.

Mikä estää – mikä maksaa?

Suomi ja etenkin sen eteläinen osa sijaitsee ulkoliikunnan suhteen ikävillä leveysasteilla. Suuri osa vuodesta kuluu koleudessa, pimeydessä ja sateessa. Halpoja ja hyviä ulkoliikunnan muotoja olisivat juoksu, sauvakävely, pyöräily ja hiihto, mutta säät rajoittavat. Kukapa haluaisi liikkua pimeässä vesisateessa, sillä hiihtotalvet etelässä taitavat olla menneen talven lumia. Tarvittaisiin siis runsaasti sisäliikuntamahdollisuuksia rospuuttokaudelle.

Liikkuva elämäntapa tulisi omaksua jo lapsena toteutuakseen myös aikuisena. Lapsille on toki tarjolla runsaasti erilaisia liikuntamahdollisuuksia, mutta lähes kaikki ohjattu liikunta maksaa, usein maltaita. Eräs tuttavani laski, että kolmen jääkiekkoilevan pojan perheessä harrastukseen on vuosien saatossa upotettu rahaa yhden omakotitalon rakentamisen verran. Siihen ei ole varaa joka kodissa, köyhissä ei ratsastamiseen, balettiin tai taitoluisteluunkaan. Lapsille tulisi kuitenkin tarjota mahdollisuuksia kokeilla eri lajeja ja löytää sieltä omansa, vanhempien varallisuudesta riippumatta. Tämä satsaus tulisi takaisin myöhemmin säästöinä terveydenhuoltokustannuksissa.

Liikunnan harrastamiseen vaikuttaa sosiaalisen taustan lisäksi kulttuuritausta. Monien maahanmuuttajien kotimaissa ei harrasteta kuntoliikuntaa, vaan sopiva liikunta-annos on saatu arkiliikunnasta. Uudessa kotimaassa tuo liikunta jää saamatta ja lisäksi monet kulttuuriset ja uskonnolliset rajoitteet voivat haitata kuntoliikunnan aloittamista tai estää sen. Räätälöidyt liikuntaryhmät olisivat kuitenkin mainio tapa kotouttamiseen. Se toisi terveyden lisäksi sosiaalista yhdessäoloa ja kontakteja suomalaiseen yhteiskuntaan ja kantaväestöön.

Kunnat liikuttamaan!

Jos ja kun SOTE vie kunnilta terveydenhuollon, se kuitenkin jättää ennaltaehkäisyn ja terveyden edistämisen. Nyt jos koskaan kuntien pitäisi paneutua liikunnan järjestämiseen ja erityisesti liikunnan esteiden poistamiseen. Kuntien jo olemassaolevat tilat kouluissa ja päiväkodeissa tulisi ottaa hyötykäyttöön. Kaikkia työttömiä ei kannattaisi kouluttaa lähihoitajiksi, tulevaisuudessa tarvitaan myös liikuntaoppaita ja –ohjaajia. Koulujen liikunnalliset iltapäiväkerhot olisivat hyvä väylä tutustuttaa ja ohjata sekä suomalaisia että maahanmuuttajalapsia erilaisten liikuntamuotojen pariin ja samalla osallistua kotouttamiseen.

Kansalais- ja työväenopistot ovat merkittävä kansan liikuttaja. Viime vuosina valtio on supistanut näiden instituutioiden rahoitusta ja siksi ryhmien aloituskokoja ja osallistumismaksuja on jouduttu suurentamaan ja kurssien kestoa lyhentämään. Tämä on yhtä lyhytnäköistä kuin koulutuksesta leikkaaminen ylipäänsä.

Kolmatta sektoria on huudettu apuun SOTE-uudistuksessa, mutta erityisen merkittävä urheilu- ja liikuntajärjestöjen rooli on kansan liikuttajana. Kuntiin pitäisikin muodostaa yhteisö, jossa kaikki liikuntaan ja liikuttamiseen osallistuvat yhdessä miettisivät, miten myös köyhät ja vähävaraiset pääsisivät osallisiksi liikunnasta. Kunnat voisivat aloittaa Kotkan tavoin siitä, että tarjoaisivat ensi alkuun työttömille ja muuten vähävaraisille ilmaisia vuoroja ylläpitämiinsä uimahalleihin tai kuntosaleille. Kunnat liikuttamaan kaikkia, varallisuuteen katsomatta!

Merja Metsä-Heikkilä, erikoislääkäri, LT
LSV:n varapuheenjohtaja